Uhrauksia suomen kielen puolesta - esimerkki kaunokirjallisuudesta ja tosielämästä

Tämänkertaisessa päivityksessäni kerron hiukan viime aikoina lukemistani teksteistä, jotka liittyvät 1900-luvun alun kielikeskusteluun. Tavallaan tämä on jatkoa edelliseen päivitykseeni, jossa kuvailin suomalaismielistä lehdistöä ja sen kirjoittelua 1800-luvun loppupuolella, esimerkkinä 1880-luvun Karjalattaren tekstit. Tällä kertaa en kuvaa pelkästään Sisä-Suomea tai Joensuun seutua, vaan näkökulma on yleisemmin Suomen kielipoliittinen kuumentuminen tuona aikana ja sen vaikutus ihmisten elämään. Esimerkkeinä käytän toimittaja ja poliitikko Aleksandra Gripenbergin elämästä kirjoitettua artikkelia sekä Maila Talvion novellia "Uhri", joka julkaistiin ensimmäistä kertaa vuonna 1910.

Nationalismi muuttaa kielikäsitystä

Nykyajan ihmisen on syytä tuntea 1800-luvun lopun kieli-ideologiaa ja kieliasenteita, jotta hän ymmärtäisi tuon ajan poliittisia suuntauksia ja poliittisesti aktiivisten ihmisten toimintaa. Saksasta Suomeenkin levinnyt nationalismin idea ja nimenomaan "yksi kansa, yksi kieli" -ideologia vaikutti peruuttamattomasti Euroopassa. Ennen nationalismia kieltä ei mielletty niin selkeästi osana yksilön identiteetin rakentumista. Ihmiset puhuivat yhtä tai useampaa kieltä ja usein kielitaito määrittyi oman yhteiskunnallisen aseman kautta. Mutta kieli itsessään nähtiin varsin välineellisesti - varsinkin eri kansallisuuksien tai yhteiskuntaluokkien välillä liikkuvat ja kommunikoivat ihmiset oppivat käytännön syistä useampaa kieltä ja käyttivät niitä sen mukaan, keiden kanssa milloinkin olivat tekemisissä. Nationalismin vahvistuttua Suomen suuriruhtinaskunnassa 1800-luvun loppupuolella jyrkimmät suomalaismieliset näkivät kaikki muut maassamme puhuttavat kielet kuin suomen epäkansallisina aineksina, joiden asemaa piti heikentää tai jotka piti jopa hävittää.

Talvion uhri

Kielikysymyksen kuumentuminen näkyy erityisesti 1900-luvun alun kaunokirjallisuudessa. Kielikysymykseen vahvasti kantaaottavan kirjallisuuden voi määritellä kuuluvan tendenssikirjallisuuteen. Tendenssikirjallisuuden laji ottaa "käsiteltäväkseen aikalaisyhteisössä moraalisia tunteita herättäviä aiheita ja pyrkii vaikuttamaan lukijoiden ajatteluun ja toimintaan" (Isomaa 2012). Vaikka fiktion ei voi luottaa kuvaavan todellisuutta, sitä tarkemmin tutkimalla on mahdollista saavuttaa syvempi kontekstitietous juuri sen ajan ajatusmalleista. 

Yhtenä esimerkkinä tendenssikirjallisuudesta käsittelen kirjailija Maila Talvion (1871-1951) vuonna 1910 ensimmäisen kerran julkaistua novellia "Uhri". Talvio ei toki ollut ainoa tai ensimmäinen kirjailija, joka teoksissaan käsitteli kielikiistaa, mutta olen valinnut hänet tähän, koska aikomukseni on myöhemmin tutkia hänen ja hänen sisarustensa suhdetta suomen ja ruotsin kieliin tarkemmin muutenkin. Maila Talvio, lapsuudessaan nimeltään Maria Winter, syntyi Hartolan kirkkoherran ruotsinkieliseen perheeseen, mutta hänestä tuli suomenkielinen ja jyrkästi suomenmielinen kirjailija. 

Tässä en voi olla mainitsematta pientä sattumaa tutkimusmateriaalissani: Joensuun pormestarinna Fanny Nystén tapasi nuoren Mailan keväällä 1892 asuessaan joitakin viikkoja Mailan sukulaistädin, ruustinna Bonsdorffin luona. Kirjeessään miehelleen Alfredille 20.4.1892 Fanny luettelee kaikki, jotka asuvat samassa talossa, ja seuraava maininta todennäköisesti koskee Mailaa, joka Suomalaisen tyttökoulun käytyäänkin vietti Helsingissä ollessaan aikaa sukulaistätinsä luona:

"...fröken Winter en ung nätt flicka, äfven slägtinge."

Kuva on kirjan Kootut teokset III alkulehdeltä

Mailan lapsuuden perhe oli siis ruotsinkielinen, mutta perhe asui suomenkielisellä alueella, lähinnä Hartolan ja Pertunmaan seuduilla. Helsingissä Maila kävi suomenkielisen tyttökoulun. Hänen lähimpään ystäväpiiriinsä koulussa kuului ikätoveri Helmi Krohn, joka oli suomalaishenkisestä perheestä ja joka nuorena avioitui tulevan suomen kielen professorin Emil Nestor Setälän kanssa. (Avioliitto päättyi eroon vuonna 1913.) Helmikin oli kielellisesti lahjakas ja teki uransa kirjoittajana ja kääntäjänä. 

Maila tapasi tulevan miehensä, slavisti Jooseppi Julius Mikkolan, juuri Helmin häissä. Hän ja Mikkola alkoivat seurustella ja menivät myöhemmin naimisiin. Mikkola oli  kotoisin Ylöjärveltä, ja hänen taustansa oli täysin suomenkielinen. Tässä vaiheessa Mailan suomenmielisyys alkoi voimistua, ja hän siirtyi liittonsa alkuvuosina käyttämään pääosin vain suomea. Mikkolasta tuli aikanaan slaavilaisen filologian professori, ja hän toimi mm. Satakuntalaisen osakunnan inspehtorina. Innostuneena toiminnassa oli mukana myös vaimo Maila. Mailan ja J. J. Mikkolan liitto oli lapseton. 

Maila oli aktiivinen kirjoittaja - hän toimi kääntäjänä, kirjoitti artikkeleita ja varsinkin kaunokirjallisuutta. Hän oli myös innokas puheiden pitäjä. Maila Talvio oli jo aikalaistensa silmissä kovin kiistanalainen ja monenlaisia tunteita herättävä persoona. En kuitenkaan nyt syvenny Maila Talvion persoonaan tämän enempää vaan kerron seuraavaksi tarkemmin novellista "Uhri", jota kirjoittaessaan Maila oli jo lähes nelikymppinen.

Maila ja Juuse (Jooseppi Julius) vanhoilla päivillään.
Olen ottanut kuvan elokuussa 2022 Itä-Hämeen museossa,
jossa kartanomuseon yksi huone on sisutettu Mailan työhuoneeksi hänen Helsingin-kotinsa huonekaluilla ja tavaroilla. 

Novelli "Uhri" on vain vajaan 11 sivun laajuinen tarina Kariniemen kartanontyttärestä Lilian Dannfeltista, joka on hiljattain mennyt kihloihin toisen kukoistavan kartanon jälkeläisen, Saarlahden Erik von Ersenin kanssa. Kartanot sijaitsevat suomenkielisessä sisämaassa:

Kariniemi oli ollut suvun hallussa jo vuosisatoja. Se oli noita vanhoja kartanoita Suomen sisämaissa, joissa saattoi sanoa Ruotsin ajan vielä jatkuvan. (Talvio 1951: 162)

Jo novellin alusta asti luodaan kielellistä vastakohtaa kartanonväen ja rahvaan välille ja varsin selkeästi annetaan ymmärtää, että kartanon ruotsinkielisyys edustaa vierasmaalaisuutta ja vanhanaikaisuutta seudulla. Muuten niin lyhyessä novellissa kommentoidaan paljon ruotsin- ja suomenkielisyyttä. Tässä tyydyn vain joihinkin kohtiin ja niiden pohtimiseen. 

Lilianin elämän alkuvaiheet käydään ensin pikaisesti läpi: hän on elänyt varsin yksinäisenä ja eristyksissä tuolla sisämaan seudulla, muut sisarukset ovat huomattavasti nuorempia, ja hänellä ei ole ollut juurikaan leikkitovereita, joskus joitakin rahvaan lapsia, joilta hän on oppinut suomea. Käytyään tyttökoulun Helsingissä ja suoritettuaan ylioppilastutkinnon hän oleskelee kotikartanossaan muutaman vuoden, mutta sitten hänet lähetetään vuodeksi pensionaattiin Sveitsiin, koska kotipuolessa hän vanhempiensa mielestä viettää liikaa aikaa rahvaan ja köyhien parissa. Sveitsissä hän kuitenkin tutustuu uusiin ihmisiin:

Pari tuttavuutta siellä tuli hänelle kohtalokkaaksi: nuori perhe, mies ja vaimo, jotka eivät saaneet palata synnyinmaahansa ja joiden koko elämä paloi rakkautta sen kansaan, sen kieleen ja työhön niiden hyväksi. Hän istui monet illat ja yöt maanpakolaisten pienessä piirissä, näki heidän toivonsa, heidän epätoivonsa, kuuli heidän laulujaan, kului heidän sielujensa palon alla. (Talvio 1951: 164)

Maanpakolaisilla Talvio viitannee Venäjän harjoittamiin sortovuosiin ja siihen, että 1900-luvun alkuvuosina Venäjän poliittisesti vaarallisina pitämiä henkilöitä karkotettiin Suomesta ja Venäjän koko valtakunnasta.

Suomeen palattuaan Lilian kihlautuu pian, mutta Venäjä kiristää taas otettaan, koska novellissa kerrotaan:

Poliittinen isku on taasen kohdannut maata, mutta maa oli niin näännyksissä entisistä iskuista ja turtunut sisäisistä riidoista, ettei se jaksanut sävähtää kuten ennen pienempienkin kolausten tullessa. (Talvio 1951: 165)

Lilianin isä eli Kariniemen kartanonherra kutsuu herrassäätyä luokseen keskustelemaan vakavasta tilanteesta ja siitä, miten siihen pitäisi reagoida. Myös Lilianin sulhanen, nuoriherra von Ersen on mukana. Miehet kokoontuvat keskenään isännänhuoneeseen juomaan totejaan ja pohtimaan tilannetta. Pian osa keskustelijoista, varsinkin apteekkari, on melkoisen juovuksissa. Apteekkari lupaa äänekkäästi humalatilassaan lakata juomasta, jos siitä olisi Suomelle hyötyä. Hän katsoo, että ajalle on kannettava uhri, jonka se vaatii. Lilian kuulee tämän, ja siltä istumalta hän ymmärtää, mikä on ratkaisu Suomen kiperään poliittiseen tilanteeseen. Hän ottaa asian ensin puheeksi sulhasensa kanssa, joka vain nauraa ja pitää ajatusta aivan hulluna. Lilianin ajatukset pyörivät seuraavan ympärillä:

Kansan suurin onnettouus ei ole se, mikä tulee ulkoapäin, vaan se, mikä jäytää sen sydäntä. Ei tule eheyttä eikä ymmärtämystä ennenkuin on yksi kieli. Ruotsalainen sivistystyö suoritetaan Ruotsissa, suomalainen on suoritettava Suomessa. Kaikki on uhrattava tämän päämäärän eteen. Yksityisen mielitekojen on väistyttävä. Yhteishyvän eteen on kaikki pantava alttiiksi. (Talvio 1951: 170)

Kun sulhanen ei reagoi Lilianin toivomalla tavalla, tämä työntyy isännänhuoneen ovelle kertomaan ajatuksensa kaikille juopuneille miehille:

- Minulle on selvinnyt mitä meidän pitää tehdä... Se on suuri uhri, mutta sitä arvokkaampi. Ensi hetkessä se voi tuntua pyhyyden solvaamiselta, mutta syvemmin katsoen se on meidän, vanhojen ruotsalaisten, arvoinen. Meidän pitää tehdä Suomi yhtenäiseksi - meidän pitää uhrata kielemme, mitään kalliimpaa emme voi antaa. Se on meille kunniakasta ja kaunista, se on kuolo taistelutantereella isänmaan edestä... (Talvio 1951: 170)

Lilianin mukaan ratkaisu poliittiseen uhkaan on siis se, että ruotsin kieli hävitetään Suomesta ja ruotsinkieliset vaihtavat kielekseen suomen. Vain sillä tavalla kansa voi toimia yhteisen tavoitteen hyväksi. Lilian myös korostaa "vanhojen ruotsalaisten" korkeaa arvoa, koska he pystyvät uhraamaan jotakin todella korkeaa ja tärkeää. 

Herrasmiehet luulevat, että Lilian on jotenkin sairastunut tai mennyt sekaisin, ja kutsuvat lääkärinkin. Novelli loppuu siihen, että Lilian tietää ratkaisunsa olevan oikean. Samalla hän tuntee vahvasti, kuinka kaikki vanha elämä hänen ympärillään muuttuu vieraaksi.

Nykyhetken ja menneen elämän välille laskeutui kuin muuri, ja kaikki, jotka ennen olivat häntä ymmärtäneet ja olleet hänelle rakkaat, kävivät vieraiksi. Suuri, tyhjä piiri tuli hänen ympärilleen, mutta samalla hän tunsi nuoren, väkevän voiman virtaavan lävitseen. (Talvio 1951: 171)

Nykyajan lukija ei voi olla naurahtamatta tätä novellia lukiessaan. Kaiken kaikkiaan tekstin tunteenomaisuus, dramaattisuus ja tarinan kantaminen yhden asian, kielikysymyksen varassa, hämmentää. Pohdinkin, miten tähän aikalaiset ovat suhtautuneet. Nykyajan lukijoiden silmissä teksti ei valitettavasti ole vakavasti otettavaa. Reilut sata vuotta sitten sille on sen ajan poliittisessa ilmapiirissä varmasti löytynyt lukijansa, olihan Suomalainen puolue tuolloin vielä voimissaan. Ainakin yhtä kiintoisaa on tarkastella tekstiä kielitieteilijän näkökulmasta. Se kertoo jotakin aikansa kieli-ideologioista ja asenteista. Ainakin kaksi näkökulmaa novellista selkeästi välittyy.

Ensimmäinen on se, joka tulee muutamasta aiemmasta tekstilainauksestakin esiin - Suomen kansallinen yhtenäisyys vaatii yksikielisyyttä. 1800-luvulla voimakkaasti levinnyt kansallisuusaate eli nationalismi ei tunnustanut monikielisyyttä, ei yhteiskunnan eikä yksilön tasolla. Novellin sanoman mukaan ulkoiset uhkat pystytään torjumaan, jos kansa on yhtenäinen eli suomenkielinen. Jää kuitenkin lukijalle epäselväksi, miten yhtenäinen suomenkielisyys käytännössä torjuisi Venäjän valtakunnan kiristyvät yhteiskunnalliset otteet. Lisäksi ruotsin kielen merkitystä yksilötasolla, esim. osana yksilön identiteettiä, ei pidetä tärkeänä muutoin kuin sinä uhrina, joka annetaan pois kun niin päätetään.

Toinen näkökulma on itse asiassa suoraa jatkoa edelliseen: jos kansan yhtenäisyyteen tarvitsee kansan yksikielisyyden, kaikki muut kielet edustavat vierasmaalaisuutta ja toiseutta. Ruotsin kieli nähdään novellissa osana ruotsalaista etnisyyttä, monin paikoin erityisesti yläluokkaisuutena. Tämän ylhäisen luokan edustajat eroavat jopa ulkonäöllisesti kansasta, joka on suomalaista. Seuraavassa kuvaus Lilianin lapsuudesta:

Silloin joutui herraslapsi, jonka kasvonpiirteissä vuosisatojen hienostus oli nähtävänä, karkeatekoisten rahvaanlasten pariin, ilakoi ja telmi heidän kanssaan ja oppi heidän kielensä. (Talvio 1951: 163)

Novellissa on useita kohtia, joissa annetaan ymmärtää, kuinka kartanon väki jo ulkonäöltään poikkesi kansasta ja edusti kuin eri ihmisrotua, vaikka rodusta tekstissä ei sentään puhuta. Huomioitavaa on myös, että novellissa ei kertaakaan käytetä sanaa "ruotsinkielinen" vaan aina "ruotsalainen", mikä sekin osaltaan korostaa nykylukijan silmissä  "suomalaisen" ja "ruotsalaisen" etnistä eroa. Seuraavassa ote Lilianin ja Erikin välisestä keskustelusta, ensimmäinen repliikki on Erikin:

- Mutta minkäs sille teet, kun meitä nyt on Suomessa kaksi kansallisuutta.

- Onkos meitä? Olemmeko me ruotsalaiset täällä mikään kansa? Eihän meillä ole kansallista tehtävää. Ruotsalainen kansallinen tehtävähän suoritetaan Ruotsissa.

- Olemmeko me sitten mielestäsi suomalaisia? Tuon sinulle peilin. Katso siihen ja sano, olemmeko me suomalaisia. (Talvio 1951: 168)

Lilianin ja Erikin kautta annetaan ääni keskustelulle etnisyydestä - Erik edustaa selvästi kantaa, jonka mukaan ruotsinkieliset muodostavat oman etnisen ryhmänsä, Lilian puolestaan on sitä mieltä, että ruotsinkielisten on assimiloiduttava eli sulauduttava kielellisesti suomenkieliseen kansaan. Kihlaparin keskustelu jatkuu seuraavasti (Lilianin repliikillä):

- Meidän täytyy kai olla, koska kansa ympärillämme on suomalainen. Meidän täytyy kai tulla siksi...

- ...mitä - mitä sinä puhut?

- Voinko minä puhua toisin?

- Mutta onhan meillä myöskin ruotsalaista rahvasta. Miten sen käy, jos me sivistyneet sen heitämme...

- Niin, mutta sehän on kaukana täältä meistä. Eikö meidän pidä valvoa sen kansan etuja, joka tekee meille työn. (Talvio 1951: 168)

Lilianin ja Erikin käsitysten ristiriitaisuus korostuu entisestään keskustelun jatkuessa. Erikin on vaikea hyväksyä ajatusta siitä, että ruotsinkielinen sivistyneistö voisi sulautua kielellisesti rahvaaseen. Hän muotoileekin vasta-argumentin suomalaistumisen tarvetta vastaan: maassahan on ruotsinkielistä rahvastakin, miksi siis sivistyneistön pitäisi vaihtaa kieli? Mutta tähän Lilian vastaa todeten, että ruotsinkielinen rahvas asuu kaukana ja että on tärkeää, että sivistyneistö kielellisesti sulautuu siihen kansaan, joka nimenomaan sen ympärillä asuu. Lilianin vastauksessa ja myöhemminkin keskustelussa korostuu lisäksi ero tai juopa rahvaan ja sivistyneistön välillä, ja tätä yhteiskunnallista eriarvoisuutta kumpikaan kihlaparista ei keskustelussa kyseenalaista. Novellin keskiössä on siis nimenomaan se sanoma, että ruotsinkielisen sivistyneistön Sisä-Suomessa olisi syytä vaihtaa kielensä suomeen.

Gripenbergin uhri

Sattumalta sain käsiini Oulun yliopiston historian professorin Tiina Kinnusen viime vuonna (2022) kirjoittaman artikkelin "Om jag finge tala på svenska" - Aleksandra Gripenberg ja eletty suomenmielisyys. Artikkelissaan Kinnunen käy läpi fennomaanin, toimittaja-poliitikon ja suomalaisen naisasialiikkeen keskeisen hahmon Aleksandra (Alexandra) Gripenbergin elämää ja sitä, miten Gripenberg henkilökohtaisessa kirjeenvaihdossaan kuvaa suhdettaan suomen kieleen ja ylipäänsä ideologiaan yksikielisestä Suomesta, jonka eteen hän uhrasi hyvin suuren osan elämäntyöstään. Kinnunen on yhdessä artikkelissa onnistunut kuvaamaan Gripenbergin elämänkaarta kiinnittäen huomiota sekä hänen kielenkäyttöstrategiaansa että tunteisiinsa ruotsin ja suomen kieliä kohtaan. Kinnusen tulokset ovat  jännittäviä, joten referoin seuraavassa oman tutkimukseni kannalta keskeisimpiä Kinnusen havaintoja. Kinnusen artikkeli on luettavissa verkossa, tarkka osoite kirjallisuuslistassani tämän blogipäivityksen lopussa.

Aleksandra Gripenberg (1857-1913) syntyi ruotsinkieliseen aatelisperheeseen. Nuoruudessaan hän innostui suomalaisuusmielisyydestä. Innostus lähti liikkeellä lähinnä hänen ihastuksestaan Zachris Topeliuksen ajatuksiin sekä hänen muutaman vanhemman sisaruksensa rohkaisusta ja esimerkistä. Gripenbergin kirjeenvaihto osoittaa, kuinka hän ihaili suomen kieltä, mutta se osoittaa myös sen, kuinka vaikea hänen oli saavuttaa uskottava kielitaito tällä kielellä - ainakin omien sanojensa mukaan hän sai huomautuksia huonosta kielitaidostaan. Suomen käyttäminen kognitiivisesti vaikeiden asioiden ja pienten yksityiskohtien pohdintaan tuntui hänestä myös hankalalta, mikä on ymmärrettävää, koska suomi ei ollut hänen äidinkielensä. 1900-luvun alkuvuosien monet kirje-esimerkit näyttävät, kuinka Gripenberg toisaalta tunsi turhautumista työssään suomalaisen puolueen kansanedustajana, koska ei uskaltanut käyttää puheenvuoroja eduskunnassa puutteellisen kielitaitonsa takia. Toisaalta hän taas tunsi suurta kaipausta saada ilmaista itseään äidinkielellään ruotsilla, jonka tunsi läheiseksi ja rakkaaksi kielekseen poliittisesta ideologiastaan huolimatta. "Om jag finge tala på svenska! Med afund hör jag på svekomanerna", hän toteaa eduskuntatyöstään ystävälleen.

Gripenberg puhuu eduskunnassa
kuva: Aleksandra Gripenberg – Wikipedia

Kinnunen havainnollistaa artikkelissaan, kuinka Gripenbergin vielä 1880-luvulla kukoistanut innostus kansalliseen herätykseen 1900-luvun alkupuolelle tultaessa vaihtuu pettymykseksi ja turhautumiseksi. Pettymykseen on  monta syytä. Ensinnäkin, poliittisella kentällä Gripenberg turhautuu, koska fennomaanisen sivistyneistön työ ei tarpeeksi kiinnosta kansaa, joka näyttää innostuvan kasvavassa määrin sosialismista, jota Gripenberg itse ei voi sietää. Siitä seurauksena Gripenberg luonnollisesti tuntee työnsä suomenkielisen kansan ja naisväen hyväksi turhaksi. Vuonna 1907 eduskuntavaaleissa hän toki on Suomalaisen puolueen ehdokkaana - kun naiset saivat äänioikeuden ja oikeuden asettua ehdokkaiksi - ja tulee valitukseni eduskuntaan. Mutta eduskuntatyö osoittautuu pettymykseksi, koska Gripenberg haluaa puolueensa periaatteen mukaan esiintyä vain suomen kielellä, vaikka hän tuntee olevansa kovin epävarma ja kömpelö suomea käyttäessään. Kielitaidon puutteen vuoksi Gripenberg ei siis tunne pystyvänsä tekemään työtään eduskunnassa niin hyvin ja monipuolisesti kuin haluaisi. Noihin aikoihin Gripenberg on noin viisikymppinen, ja siinä iässä ihmiset yleensä alkavat pohtia elämäänsä ja saavutuksiaan. Nuoruudestaan lähtien Gripenberg oli ollut kirjallisesti kunnianhimoinen ja kirjoitellutkin jonkin verran kaunokirjallisuutta salanimillä. Kirjailijan ura oli kuitenkin saanut väistyä suomalaisuus- ja naisaisan tieltä. Nyt, kypsemmällä iällä Gripenberg tuntee kirvelevää pettymystä valinnoistaan ja toteaa maksaneensa liian korkean hinnan uhrautumisestaan suomen kielen eteen. Jouluaattona 1913 hän kuolee keuhkokuumeeseen.

Provosoivasti voisi todeta, että Aleksandra Gripenbergin tarina on kuin jatkoa Talvion novellin nuoren Lilianin elämäntarinaan. Aleksandra uhrasi itselleen rakkaan ruotsin kielen suomenkielisyyden edistämisen takia ja uskoi vakaasti tähän ideologiaan. Nykytutkimuksen valossa tiedämme, kuinka tärkeää ihmiselle oma äidinkieli on, se on osa identiteettiä, omakuvaa ja toimintakykyä. Jos sen käyttö kielletään, ihminen ei tunne itseään aivan eheäksi ja hyväksytyksi. Varsinkin kielellisille vähemmistöille on tärkeää saada ilmaista itseään vapaasti omalla kielellään ja tuntea olevansa hyväksytty sellaisena kuin on. Nykyään isänmaallisuus ei määrity äidinkielen kautta, ja ymmärrämme, että 1800-luvun yksikielisen nationalismin malli on nykyajan näkökulmasta kovin mekaaninen ja kapea näkökulma käsitteeseen "kansakunta". Ymmärryksemme kaksi- ja monikielisyydestäkin on laajentunut ja näemme monikielisyyden lähinnä rikkautena ja sekä yksilön että yhteiskunnan resurssina, voimavarana. Nykyajan eduskunnassa Gripenberg saisi vapaammin valita, kumpaa kieltä missäkin tilanteessa käyttää, eikä Lilianin tarvitsisi tehdä mitään lopullista valintaa ruotsin ja suomen välillä, vaan hänelle olisi vain lähinnä hyötyä ja iloa kaksikielisyydestään, se laajentaisi hänen elämänpiiriään.

On kuitenkin myönnettävä, että Talvion novellissaan maalaamat mustavalkoiset kuvat ovat säilyneet jossakin kollektiivisessa muistissamme, vaikkakin haalentuneina. Välistä ne sieltä pulpahtavat pintaan ja tuntuvat vaikuttavan joidenkin ihmisten arkikäsityksiin. Koska tällaiset vanhat ja jo alkuaankin kärjistetyt asetelmat voivat edelleen vaikuttaa vahingollisesti, meidän olisi syytä olla tietoisia tästä historian tuomasta turhasta kuormasta, jota jossakin muodossa yhä kannamme.

Kirjallisuus: 

Isomaa, Saija 2012. Kirjallisuus ja moraaliset emootiot. Tendenssikirjallisuuden 1800-lukulainen lajitausta. Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti AVAIN 3/2012. Kirjallisuus ja moraaliset emootiot | AVAIN - Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti (journal.fi)

Kinnunen, Tiina 2022. "Om jag finge tala på svenska" - Aleksandra Gripenberg ja eletty suomenmielisyys. HUMANISTEN MED MÅNGA ROLLER : en festskrift till Paula Rossi på hennes 60-årsdag (oulu.fi) 

Talvio, Maila 1951. Uhri. Teoksessa Kootut teokset IV. Porvoo, Helsinki: WSOY. 161-171.

Tuulio, Tyyni 1963. Maila Talvion vuosikymmenet 1. Porvoo, Helsinki: WSOY.

Tuulio, Tyyni 1965. Maila Talvion vuosikymmenet 2. Porvoo, Helsinki: WSOY.

Miten ruotsin kieli hiljennettiin? Joensuun tyttökoulun opetuskielen tapaus

Vuosi 1865 on tärkeä Joensuun koulujen historiassa. Silloin perustettiin sekä nelivuotinen reaalikoulu (yläalkeiskoulu) pojille että yksityinen tyttökoulu. Poikien koulun oli määrä toimia sekä ruotsiksi että suomeksi, mutta historiankirjojen mukaan se toimi lähinnä suomeksi. Tyttökoulussa (Privata fruntimmersskolan i Joensuu) sitä vastoin opetuskieli oli suurelta osin ruotsi, kunnes syksystä 1881 lähtien koulu muuttui luokka-aste kerrallaan suomenkieliseksi. Tähän varmasti vaikutti se, että kaupunkiin ei ollut pystytty perustamaan vastaavaa suomenkielistä koulua tytöille ja paine suomenkielisten perheiden tyttöjen koulutusmahdollisuuksien laajentamiseen oli suuri. Merkittävää oli myös paikkakunnan lehden Karjalattaren voimakas fennomaaninen kirjoittelu kielikysymyksestä. 

Minun piti alunperin kirjoittaa tähän päivitykseen eräänlainen prosopografinen kuvaus (tietyn ryhmän henkilöiden historian ja heidän keskinäisten suhteidensa tutkimus) tyttökoulun 15 ensimmäisen vuoden oppilaista. Oppilaskannan kuvaus on kuitenkin yhteydessä moneen tekijään, ja aihe alkoi paisua valtavaksi hallita. Alunperin, blogia perustaessani, olin naiivisti uskonut pysyväni poissa kielitaisteluista, mutta nyt ymmärrän, että Joensuun tyttökoulun alkuvuosikymmeniä tutkittaessa tätä aihepiiriä on mahdoton välttää. Niinpä tämänkertaisessa päivityksessäni keskityn enemmän ajan poliittiseen ilmapiiriin ja yritän tulevissa päivityksissäni palata selkeämmin mikrohistoriaan. Keskitän huomioni siihen, millä tavalla ruotsin kieleen ja ruotsinkielisyyteen suomenmielisessä politikoinnissa suhtauduttiin ja miten tämä on saattanut vaikuttaa paikkakunnan ruotsinkielisiin yksilöihin. 

Tyttökoulun lähtökohdat

Ruotsinkielisen tyttökoulun paikkakunnalle perustivat Savonlinnasta tulleet siskokset Vilhelmina ja Josefina Tavast. Heidän sisarensa Adelaide ja Augusta olivat vuonna 1858 saaneet luvan perustaa vastaavan koulun Savonlinnaan.

Joensuuhun kotiuduttuaan Tavastin siskokset olivat reippaita ja tulevaisuudenuskoisia ja saivatkin tyttökoulun toiminnan vauhtiin nopeasti. Muutaman vuoden kuluttua he molemmat kuitenkin kuolivat - ilmeisesti nälkävuosien aiheuttamiin kulkutauteihin - ja heidän sisarensa Adéle (= Adelaide?) siirtyi koulun rehtoriksi vuonna 1868. Lisäksi hän opetti koulussa saksaa ja ranskaa 1880-luvulle saakka. Adéle oli sivistynyt ja kyvykäs rehtori ja opettaja.

Adéle Tavast (1827-1911), tyttökoulun monivuotinen rehtori
(Kuva: Joensuun kaupungin historia II-IV)

Koulu oli siis ruotsinkielinen, mikä ei silloin ollut mitenkään erikoista. Suomeen oli tuolloin perustettu vain yksi suomenkielinen tyttökoulu, Jyväskylään. Tuohon aikaan voimassa olevan koulujärjestyksen mukaan tyttökoulujen tehtävä oli tähdätä huoliteltuun virkamiesten ja sivistyneistön tyttärien naiskasvatukseen. Suurin osa Sisä-Suomenkin virkamiehistöstä ja sivistyneistöstä oli ruotsinkielistä, joten ruotsi oli luonnollinen koulutuskieli.

1800-luvun loppua kohti voimistunut poliittinen ideologia, yksikielisyyttä ihannoiva nationalismi, alkoi horjuttaa ruotsinkielisen koulusivistyksen itsestäänselvyyttä. Joensuussa vahvasti fennomaaninen sanomalehti Karjalatar painosti niin näkyvästi ja kuuluvasti tyttökoulun suomenkielistämiseen, että syksystä 1881 opetuskieleksi vaihdettiin suomi. Näin kaupungista katosi hiljalleen kokonaan ruotsinkielinen tytöille suunnattu opetus.

Täysin ruotsinkielisenä aikanaan tyttökoulu otti kirjoihinsa 168 oppilasta. Kolmena ensimmäisenä vuonna oppilaita otettiin 31, ja näistä viisi oli poikia, kolmesta eri perheestä. Tämä on jännittävä yksityiskohta, kun tietää, että nuo pojat olisivat voineet aloittaa opintonsa myös (suomenkielisessä) poikakoulussa. He olivat apteekkari Anders Olsonin sekä kauppiaitten Antti Mustosen ja Ivan Kononoffin poikia. Palaamme näihin poikiin myöhemmin.

Nationalismi ja fennomania nykytutkijan näkökulmasta

On luonnollista, että suomenkielisen kansan koulutusmahdollisuuksia oli parannettava huomattavasti, olivathan he asukkaiden enemmistö ja yhteiskunnan kehittyessä koulutuksen merkitys kasvoi. Hämmentävää nykyajan näkökulmasta on kuitenkin, että kehitys tapahtui Sisä-Suomen ruotsinkielisen väen kielellisiä oikeuksia kaventamalla. Osaksi tilanteen selittää ruotsinkielisen sivistyneistön piirissä samoihin aikoihin varsin muodikkaaksi tullut fennomania, joka innotti monia ruotsinkielisiä säätyläisiä vaihtamaan kielensä suomeksi tai vähintäänkin suosimaan suomen kieltä (ruotsin kustannuksella). Mutta samaan aikaan nationalismin mukanaan tuoman yksikielisyysihanteen ja fennomanian nimissä onnistuttiin tehokkaasti tukahduttamaan Sisä-Suomen monikielisyys aivan muutaman sukupolven aikana. Nekin ruotsinkieliset, jotka eivät olleet erityisen innostuneita kielenvaihdosta ja jotka kuitenkin käytännön syistä osasivat myös suomea, joustivat suomenkielisillä paikkakunnilla kielellisistä oikeuksistaan. Näillä seuduilla ruotsinkieliset usein edustivat virkamiehiä, sivistyneistöä ja taloudellisesti muuta väestöä paremmassa asemassa olevia, joten heidän vähemmistöoikeuksiaan ei juuri kukaan, edes he itse, halunnut puolustaa, koska ajan henki oli sorretun "Saarijärven Paavon" puolella.

Ennen nationalismia ja suomen kielen vahvistamispolitiikkaa ei oikeastaan kovasti mietitty, mitä henkilökohtaisella tasolla merkitsee käsite äidinkieli. Monikielisyys paikkakunnilla, joilla erikielisiä eli, oli enemminkin itsestäänselvyys kuin anomalia, ja varsinkin henkilöt, jotka liikkuivat säännöllisesti erikielisten yhteisöjen välillä, oppivat mutkattomasti myös käyttämään näitä eri kieliä. Mutta vasta nationalismin ja suomen kielen innostuksen noustua muut kielet, varsinkin ruotsi, alettiin nähdä suomen kielen edistymisen esteenä ja sen vihollisena.

Fennomaaninen narratiivi

Karjalatar oli Joensuun ensimmäinen ja pitkään ainoa sanomalehti. Se perustettiin vuonna 1874 fennomaanisen aatteen ympärille, ja sen piirissä toimikin juuri Joensuun koulumaailman fennomaaneja. Myöhemmin, kun Venäjän ote suuriruhtinaskunnassa kiristyi, Karjalatar identifioitui lähinnä vanhasuomalaisena lehtenä.

Vuodelta 1880 lehdestä löytyy paljon "ruotsikkojen" parjaamista ja suomen kielen marttyyrikohtalon kuvausta. Tähän blogipäivitykseen mahtuu vain muutama esimerkki. Karjalattaren ja eräiden muidenkin sen ajan lehtien (kieli)poliittisen narratiivin tieteellinen tarkastelu ansaitsisi ihan oman tutkimuksensa.

Seuraavassa tarkastelen muutamaa sitaattia Karjalatar-lehdestä niiltä ajoilta, kun tyttökoulun kielikiistan liekki löi korkeimmalle. 

"Erittäin tärkeätä onkin Suomalaisten tyttökoulujen aikaansaaminen, sillä täten juuri kaswawan kansan ja nousewan nuorison suomalaistuminen paraiten woipi onnistua ja tätä nykyä wielä ruotsalaisten tyttökoulujen yliwallan kautta suomalaisilla seuduilla suomenkielinen kirjallisuus ja kansallinen mieli on terra incognita eli tuntematon ala suurelle osalle niinkutsutuin siwistyneitten perheitten naisista ja kumminkin suomenkieliset kaunokirjallisetkin tuotteet tarjoisiwat nuorille naisille paljon parempaa lukemista, kuin ne ruotsalaiset romanit, joita tawallisesti luetaan." Karjalatar 2.1.1880

Karjalatar ilmaisee vuoden 1880 alkupäivinä huolensa siitä, että suomenkielisillä seuduilla ei vielä ole tarpeeksi suomenkielisiä tyttökouluja. Tämä on taatusti ollut ihan aiheellinen huoli, mutta sitaatin jälkimmäinen osio hämmentää. Tavoitteena on nousevan nuorison suomalaistuminen, ja ruotsinkieliset tyttökoulut asemoidaan tämän suomalaistumisen esteeksi. Ensinnäkin kirjoittaja katsoo, että nouseva nuoriso ei ole kirjoitushetkellä tarpeeksi tai ollenkaan "suomalaista" ja että sen hetkiset tyttökoulut eivät tarjoa tarkoituksenmukaista opetusta. Kuitenkin Joensuun ruotsinkielisessä tyttökoulussa suomen kieli oli tuolloin pakollinen oppiaine ja Suomen historia opetettiin suomeksi. Niinpä on hieman vaikea eläytyä näin voimakkaaseen huolenilmaukseen. Toiseksi, ruotsinkielinen kirjallisuus katsotaan kelvottomaksi. Lähinnä se kertoo ajan historiallisesta kontekstista, jossa suomen kieli kirjallisena ilmaisukeinona koettiin vielä niin hataraksi ja hennoksi, että ihmiset yritettiin saada luopumaan kokonaan vanhoista lukutottumuksistaan. Vielä hämmentävämmäksi asian tekee se, että tuon ajan kirjailijoistamme esim. Minna Canth hyötyi kovastikin kaksikielisyydestään ja juuri ruotsin kielen taitonsa ansiosta pystyi pitämään yhteyksiä pohjoismaisiin kollegoihinsa sekä lukemaan heidän teoksiaan ja tutustumaan kirjallisuuden uusiin  suuntauksiin. Ruotsin kielen käyttö ei siis ainakaan hänen kansallista mieltään ja kykyään kirjoittaa suomeksi turmellut.

Karjalattaressa ilmestyy vuonna 1880 pitkä kirjoitussarja "Kirjeitä maalta", jonka tekijää ei paljasteta. Nykylukijaa ihmetyttää, kuinka vahvoin ja jyrkin sanakääntein poliittista keskustelua on käyty ja kuinka paljon vastakkainasettelua Karjalattaren sivuilta löytyy. Joensuun ruotsinkielisten asukkaiden yksityiskirjeistä en tähän mennessä ole tuota vastakkainasettelua löytänyt, ja monille kaksikielinen elämä ja niin suomen kuin ruotsin kielellä toimiminen on ollut ongelmatonta ja arkipäiväistä.

"Äiti, tuo perheen sielu"

Lokakuun alussa Karjalatar julkaisee "Kirjeitä maalta" -sarjan seitsemännen osan, ja siinä aiheena on nimenomaan Joensuun tyttökoulu. Tässä kirjoituksessa sävy on kiristynyt selkeästi saman vuoden kevään kirjoituksista. Alla muutamia itseäni kiehtovia otteita:

"Se, että koetetaan yhä edelleen saada äiti, tuo perheen sielu, niin epäkansalliseksi kuin suinkin mahdollista, joka ylenkatsoisi ja halweksisi kaikkea omaa, kaikkea kansallista, joka saattaa tuossa turhamaisuudessaan mennä niinki loitos, "että unhottaa wanhan isänsä ääneti istumaan joulukuusen juhlawalossa, kun waan saapi pitää seuraa niiden kanssa, jotka osaawat siwistynyttä kieltä." - Isänkieli on raakaa - jäykkää - se ei sowi siwistyneen seuraan. - Johan yksistään Suomenkielen puhuminen on semmoinen "parias-merkki" ihmisessä, että tuskin sen kielen käyttäjää sopii ihmisen wertaiseksi tunnustaa, ja tällainen mieli ei suinkaan ole omiansa kohottamaan ja herättämään kansallishenkeä. [---] Siwistys, joka ei ole kansallinen, ei myöskään woi olla yleis-inhimillistä siwistystä. Se on ainoastaan ulkonaista tottumista, jota sopii verrata apinan harjaantumiseen. Semmoiselta siwistykseltä puuttuu kaikkinainen kansallinen into, kaikkinainen omaleimaisuus, kaikkinainen woima kehkeämiseen." Karjalatar 1.10.1880.

Tämän luettuani ymmärsin, että olettamukseni, jonka mukaan nimenomaan naisten kielellisten historioiden kuvaus tuo meille uutta perspektiiviä ja myös selityksiä kielenvaihtoprosessista, on oikea. Tässä otteessa kirjoittaja korostaa naisen ja äidin roolia perheessä: on tärkeää tehdä tulevasta äidistä mahdollisimman kansallinen (lue: suomenkielinen), jotta hän voi kasvattaa lapsensakin sellaisiksi. 

Silmiinpistävää on kirjoittajan marttyyrimainen sarkasmi - suomenkielisyyttä kuvataan siinä ikään kuin ruotsin koulussa omaksuneen tyttären näkökulmasta. Se tehdään kuitenkin varsin ilkeällä tavalla, olettamalla, että tyttö häpeää isäänsä ja jättää hänet yksinään, jotta itse voi osallistua ruotsinkieliseen, sivistyneeseen seuranpitoon. 

Onko tässä takana ollut jokin todellinen tapaus, sitä en voi tietää. Mutta herää epäilys, että kirjoittaja on ehkä omakohtaisesti kokenut huonommuutta ja häpeää suomenkielisyytensä takia. Tällainen tunne toista kieltä puhuvien seurassa ja turhautuminen, kun ei pysty ilmaisemaan itseään toivomallaan tavalla, on aivan luonnollista. Nykytutkimuksen valossa tiedämme kuitenkin, että ratkaisu tällaisissa kielitaidon kannalta epäsymmetrisissä keskustelutilanteissa ei ole toisen kielen käytön kieltäminen. Tilanteet, joissa joku jää ulkopuolelle vajavaisen kielitaitonsa takia, selvitetään sopimalla yhteisistä toimintasäännöistä. Voidaan vaikkapa sopia, että suomen kieltä osaamaton saa puhua ruotsiksi ja toiset kääntävät hänen puheensa ruotsia osaamattomalle suomenkieliselle. Tilannetta toki helpottaa, jos suurin osa keskustelijoista ymmärtää passiivisesti toistakin kieltä. Silloin voidaan sopia, että jokainen puhuu omaa vahvinta kieltään. Toki tällainen tilanne on erityislaatuinen ja siihen pitää harjaantua ja tottua. Mutta toisaalta Itä-Suomessa on aina ollut monikielisyyttä eri kieliryhmien välillä, koska se satoja vuosia oli kahden suuren valtakunnan häilyvää rajamaata. Monikielisyys ei siis ole ollut alueella mikään epäluonnollinen asetelma, toisin kuin nykyajan näkökulmasta helposti saatetaan olettaa.

Tiedämme myös, että kielenoppiminen perustuu pitkälti nimenomaan mallioppimiseen ja matkimiseen. Koko moderni sosiaalista vuorovaikutusta korostava kielenoppimisteoria perustuu tähän. Mistään apinamaisesta temppujen oppimisesta ei ole kyse, vaan perustavanlaatuisesta inhimillisestä toiminnasta. Vaikuttaakin hiukan siltä, että tyttöoppilaiden mahdollinen sosiaalisen piirin laajentuminen kasvavan kielitaidon avulla on koettu uhkaavana tekijänä. Jos nainen pystyy toimimaan sellaisilla elämän osa-alueilla, joilla mies ei, miehen on vaikeampi hallita häntä.

En voi olla tässä kohtaa ajattelematta 1800-luvun menestyneitä pohjoiskarjalaisia perheitä; joissakin tapauksissa historian kirjoihin jääneen, esim. kaupan alalla menestyneen miehen vaimo on ollut pappis- tai virkamiessuvun tytär. Vaimo on todennäköisesti osannut myös suomea, mutta jo lapsuudestaan saattanut tottua siihen, että ruotsi on ollut kotikieli ja sosiaalinen seurustelukieli. Porvarisperheiden äideillä on tuohon aikaan ollut keskeinen rooli lasten ja varsinkin tyttöjen kasvatuksessa, ja siksi suomenkielistämispolitiikassa on ollut tarkoituksenmukaista manipuloida juuri tyttöjä, naisia ja äitejä. Vaikka tuohon aikaan kaikkia ihmismielen ja kielen välisiä suhteita ei osattu sanottaa, oma äidinkieli on ollut keskeinen osa identiteettiä eikä siitä ole ollut helppo luopua. Kielipoliittinen painostus on saattanut aiheuttaa paljon henkistä tuskaa ja syyllisyyttäkin. 

Tätä tukee myös fennomaanisista kielenvaihtajaperheistä tehdyt tutkimukset, jotka osoittavat, että suomeen vaihtamisessa usein juuri perheen isä on ollut kunnianhimoisempi ja periaatteellisempi osapuoli. Isälle suomen kieli on ollut eräänlainen poliittinen projekti ja tavoite. Äiti, joka tuohon aikaan on ollut varsinkin pienille lapsille se läheisempi vanhempi, on ehkä halunnut puhua omaa tunteittensa kieltä, äidinkieltään, ja kielenvaihto suomeen ei ole läheskään aina hänen kohdallaan onnistunut. 

Kielipedagogisia mietteitä

Karjalattaren toimitus on kirjoittanut Kirjeitä maalta -tekstin loppuun joitakin huomioita, ehkä kuin hiukan sovitellakseen ja lieventääkseen tekstin sanomaa. Kirjoittajana on mahdollisesti Johan Magnus Alopaeus, joka itse toimi tyttökoulunkin (ruotsin ja historian) opettajana, mutta oli jo aiemmin kovasti ajanut suomenkielistä tyttökoulua paikkakunnalle:

"Syynä siihen taas, että täkäläisellä tyttökoululla ruotsalaisenakin on ollut paljo oppilaita, on epäilemättä se seikka, että tällä koululla on ollut wakawa, uuttera ja ja innokas naisjohtaja sekä hartaita, kansallismielisiä naisopettajia ja kenties on useilla wanhemmilla se käsitys, että lapset toista kotimaista kieltä [!] woiwat oppia ainoastaan siten, että tämä kieli käytetään opetuskielenä, waikka täten oppiaineitten lukeminen tietysti tuntunee jotenkin raskaalta niistä oppilaista, jotka eiwät kouluun tullessaan sitä kieltä osaa, kun sitä wastoin suomenkieli on käytännöllisesti kaikille oppilaille niin tuttu, että huokeasti woisi sitä opetuskielenä käyttää." Karjalatar 1.10.1880

Fennomaani mielellään demonisoi ruotsinkielisyyttä ja pitää sitä epäisänmaallisena, mutta Joensuun paikallisissa olosuhteissa, joissa kaikki tuntevat toisensa, on yksilötasolla saattanut tuntua pahalta toimia sillä tavalla. Siksi toimittaja korostaa, että ruotsinkielisellä tyttökoululla on ahkera ja motivoitunut naisrehtori ja kansallismielisiä opettajattaria, sekä painottaa, että tästä syystä niin monet perheet ovat kokeneet koulun ruotsinkielisyydestä huolimatta hyväksi. Lisäksi toimittaja ottaa kantaa kielipedagogiikkaan ja rivien välissä korostaa, että toista kotimaista kieltä voi oppia myös, vaikka se ei olisi opetuskielenä. Itse käsitteen "toinen kotimainen kieli" käyttämiminen tässä osoittaa, että toimittaja näkee ruotsin samanarvoisena suomen rinnalla - eikä ehkä niin vahingollisena kansallismielelle kuin Kirjeitä maalta -tekstien kirjoittaja.

Nykypäivän näkökulmasta voi helposti olla jälkiviisas. Tiedämme nyt, ihan tutkimuksenkin valossa, että vieraan kielen luokkahuoneopetuksella on omat rajoituksensa ja hankaluutensa, nimenomaan aktiivisen kielenkäytön, erityisesti suullisen taidon oppimisessa. Moni tuohon aikaan ruotsinkieliseen  kouluun lapsensa laittanut suomenkielinen perhe on tavallaan valinnut lapselleen kielikylpyopetuksen, vaikka käsitettä ei tunnettu. On ironista, että nykyään kielikylpyopetus on Suomessa erittäin suosittua, nimenomaan suomenkielisen lapsen laittaminen ruotsinkieliseen kielikylpyyn.

Kun Joensuun tyttökoulu muutettiin suomenkieliseksi, tässä prosessissa ei ymmärretty paikkakunnan kielellisten resurssien ekologiaa. Tarkoitan sitä, että resursseja ei ylläpidetty, niitä ei hyödynnetty eivätkä ne saaneet elää eteenpäin seudulla. Ei tajuttu, että suvussa "aina" läsnä ollut ruotsin kieli todella katoaa, jos sitä yhteisössä pidetään vahingollisena ja nuorempia sukupolvia ei kannusteta sen käyttöön. Moni ruotsinkielinen ja kaksikielinen perhe menetti osan kieliresursseistaan suurelta osin ajan poliittisen hengen takia, sosiaalisten paineiden vuoksi. Monikielisyyden etuja ei yksikielisyyteen pyrkivän nationalismin silmissä ymmärretty. 

Menetystä ei ehkä heti tajuttu, koska tämä ei vaikuttanut jo ruotsia osaavien henkilökohtaiseen kielitaitoon, vaan vasta seuraavaan sukupolveen, jonka taidot olivat jo rajallisemmat. Vielä 1900-luvun alussa tyttökoulun ruotsin opetuksessa ehdittiin pitkälle, ja esim. koulun viidennellä eli viimeisellä luokalla tyttöjen kielitaito oli niin hyvä, että opetuskieli oli ruotsi ja lukulistalla oli kirjallisuuden klassikkoja.

Olsonin, Mustosen ja Kononoffin pojat

Palatkaamme vielä hetkeksi niihin viiteen poikaan, jotka ruotsinkielisen tyttökoulun alkuvuosina laitettiin tyttökouluun eikä suomenkieliseen poikakouluun. Apteekkari Olsonin perhe oli todistettavasti ruotsinkielinen, ja myöhemmin pojat Hugo ja Ossi jatkoivatkin opintojaan Kuopion ruotsinkielisessä poikakoulussa. Mutta kauppias Antti Mustonen oli "umpisuomalainen" ja kouluttamaton, kauppias Ivan Kononoffin nimi puolestaan viittaa jonkinlaisiin venäjänkielisiin juuriin. Molempien vaimot olivat kotoisin Itä-Suomesta ja pappissukujen jälkeläisiä. Vaimon perheessä oli siis mahdollisesti sukupolvien ajan puhuttu ruotsia, vaikka suomeakin on varmasti käytännön syistä osattu. Valitettavasti en ole vielä löytänyt juurikaan tietoja näistä naisista, enkä siis voi olla varma väittämistäni. Mutta luulen, että näiden perheiden äideillä on ollut suuri merkitys siinä, mihin kouluun lapset on Joensuussa laitettu. Jos perheen äiti on puhunut omassa lapsuudenkodissaan ruotsia, hän on todennäköisesti myös omassa kodissaan puhunut ruotsia lapsilleen ja ruotsinkielinen koulu on tuntunut mitä luonnollisimmalta valinnalta.

Kun mikään ei riitä

Tyttökoulun suomenkielistyminen lähti liikkeelle syksyllä 1881. Mutta se ei näytä riittäneen Karjalattaren kirjoittajalle "Jussille", joka saman vuoden lokakuun lopussa sanailee mm. seuraavalla tavalla:

"Mutta sitä wastoin ruotsinkieli on seuraelämässä saawuttanut itselleen yhä suuremman wallan; pysyypä tämä kieli yleisenä seurustelu-kielenä, waikka seurassa on niitäkin, jotka eiwät ruotsia osaa, ja on tämänkin kirjeeen kirjoittaja, wieläpä täydellä syylläkin, jo mainitussa suhteessa ollut moitteen-alaisena. Suotawaa olisi, että seura-elämästä poistuisiwat tämmöiset epäkohdat, jotka wanhasta, totutusta pahasta tawasta ja epähuomiosta enimmiten tapahtuwat ja senkin tähden, että seurassa on niitä, joilla on ollut waikeampi suomeksi, kuin ruotsiksi ottaa osaa keskusteluun. Kansallishengen wirkistämiseksi olisi siis warsin tarpeellista, että täälläkin perustettaisiin "Suomalainen Seura", joka kerta kuukaudessa jonakin maallemme tahi paikkakunnallemme tärkeänä päiwänä kokoontuisi luentoja, laulua ja soitantoa kuulemaan sekä suomeksi keskinäistä pakinaa pitämään." Karjalatar 28.10.1881

Nyt huomion kohteena on ihmisten seuraelämässä käyttämä kieli. Jännittävää on se, että ruotsin kielen käyttöä pidetään liian yleisenä ja vaarallisena ilmiönä ja sen katsotaan jopa vahvistuneen paikkakunnalla, jonka toisessa yhteydessä mainitaan olevan "umpisuomalainen". Valitettavaa on se, jos pelkästään suomenkielinen henkilö on jätetty keskustelun ulkopuolelle kielellisistä syistä. Kuitenkin hämmentävää on, että ruotsin kielen käyttö julkisessa tilassa ja ystävien kesken käytettävänä seurustelukielenä on leimattu "epäkohdaksi" ja "pahaksi tavaksi". Käsite äidinkieli ja ymmärrys sen käytön tärkeydestä yksilölle on isänmaallisessa politikoinnissa täysin ohitettu.

Lääkkeeksi tämän epäkansallisen tilanteen muuttamiseksi kirjoittaja ehdottaa, että paikkakunnalle perustettaisiin "Suomalainen Seura", jonka piirissä kaikki käyttäisivät suomea. Ilmeisesti Joensuun ylempi sosiaaliluokka on todella ollut pitkälle ruotsinkielistä, koska tällaista suomen kielen ohjelmallista harjoittelua peräänkuulutetaan. Helsingin Suomalainen seura perustettiin vuonna 1869 eli 12 vuotta tätä kirjoitusta aiemmin. Joensuuhun vastaava seura perustettiin vuonna 1884, mutta samaan aikaan myös ruotsinkielinen seuraelämä kaupungissa jatkui.

Samoihin aikoihin Kuopiossa...

1890-luvun alussa painiskeli suomalaisen kirjallisuuden uranuurtaja Minna Canthkin kieliriitojen keskellä kotikaupungissaan Kuopiossa. Hän kirjoitti ruotsiksi näytelmäänsä Sylvi, ja koska Suomalaisen teatterin Kaarlo Bergbom tästä oli suutahtanut, kirjoitti Minna hänelle viisaasti seuraavin sanoin:

"Käsitykset ’fennomania’ ja ’svekomania’ eivät minulle enää eksisteeraa. Ne ovat menneitä. Aika on nyt toinen, ajan tarpeet ovat toiset. Ruotsalaisia ei meistä millään mahdilla enää tule, mutta meidän on katsominen, että entinen kieliriita loppuu ja huomataan ei ainoastaan tarpeettomaksi mutta vaaralliseksikin. Se hitunen mikä meillä vielä on jäljellä ruotsalaista kulttuuria, ei estä eikä paina suomalaista henkielämää, siinä on kansallisuudellemme vaan tukea, ei haittaa, sillä se on side, joka yhdistää meitä länsi-Europan sivistykseen ja varjelee senkin kautta idästä tulevia vaaroja vastaan."

Samoihin aikoihin oli tämä suomalaisuuden ikoni laittanut nuorimman tyttärensä Lyylin ruotsinkieliseen kouluun Kuopiossa (Privata svenska reallyceum för gossar och flickor i Kuopio), koska halusi tyttärensä käyvän yhteiskoulua ja oppivan koulussa samat asiat kuin pojatkin. Tasa-arvo meni kielen edelle ja kas kummaa - suomea osattiin Canthin perheessä siitä huolimatta.

Lähteitä:

Ikonen, Elina & Bister Melina 2020. Svenska språket i Joensuu under borgmästare Nysténs tid 1871-1901. Teoksessa Svenskan i Finland 18. 58-71. Svenskan i Finland 18 (utupub.fi) 

Joensuun kaupungin historia I. 1985.

Joensuun kaupungin historia II-IV. 1986.

Joensuun suomalainen tyttökoulu. Kertomus vuosilta 1899-1904.

Lindgren, Klaus & Lindgren Anna-Riitta 2006. Suomen suuriruhtinaanmaan säätyläisten kielenvaihto. Teoksessa Kahden puolen Pohjanlahtea I. 326-396.

Maijala, Minna 2019. ”Käsitykset fennomania ja svekomania eivät minulle enää eksisteeraa” - Kielikello 1/2019

Lydian kevät 1885 Helsingissä, osa 5: Joensuulaiset nuoret pääkaupungissa

Maria Tarasoff 1900-luvun alkupuolella.
Maria kävi Joensuun ruotsinkielistä tyttökoulua 1877-1883.
Lähde: Ilomantsin museosäätiö: 
Maria Tarasoff (Maikki Tarasheimo) | Ilomantsin Museosäätiö | Finna.fi

Tämä on toistaiseksi viimeinen postaukseni Lydia Suihkon Helsingin-kevääästä 1885. Tässä tekstissäni kuvailen, miten Lydian joensuulaisuus ilmenee hänen kirjeistään. En kuitenkaan nosta valokeilaan kaikkea, missä hän käsittelee joensuulaisuutta, esim. kysellen kotikaupungin asioista ja pohtien vaikkapa sisarustensa terveydentilaa. Keskityn erityisesti sellaisiin kohtiin kirjeisssä, joissa Lydia kertoo pääkaupungissa oleskelevien joensuulaisten keskinäisestä yhteydenpidosta ja suhteista.

Varsinkin ensimmäisten kirjeiden kuvauksissa näkyy joensuulaisuus ja tekstissä vilisee Lydian ja Hugon yhteisten joensuulaisten tuttujen nimiä. Kevättä kohti tällaiset maininnat vähenevät jonkin verran. Usein Lydia puhuu joensuulaisista monikossa "Joensuuboer", "Joensuuboar", mikä paljastaa sen, että joensuulaiset näyttävät pääkaupungissa kulkevan usein yhdessä.

I går ämnade vi oss till skrinnbanan, men för det dimmiga vädrets skull var banan ej alls upplyst. Wi promenerade sedan i stan och träffade på en hel hop Joensuuboer. [2.2.1885]

Eilen aikomuksemme oli mennä luistelemaan, mutta sumuisen sään takia luistinradalla ei ollut valaistusta. Menimme sitten kaupungille kävelemään ja tapasimme koko joukon joensuulaisia.

Tekstistä ei selviä, kenen kanssa Lydia on ollut liikkeelle. Mutta mahdollisesti hän oli lähtenyt ulos asuintoverinsa Huldan kanssa. Huldan henkilöllisyys ei selviä näistä kirjeistä, mutta mahdollisesti voisi olla kyse Kontiolahdelta kotoisin olevasta käsityöläisen tyttärestä Hulda Nyqvististä, joka on Joensuussa käynyt samaa tyttökoulua kuin Lydia ja on tätä vuoden vanhempi. Mutta tämä on vain villi arvaus. Muut joensuulaiset nuoret, joita Helsingissä mainitaan olevan, ovat joko virkamiesten tai varakkaiden kauppiaiden lapsia.

Helsinkiläistyneet Weckströmit

Muutamaa viikkoa myöhemmin lähettämässän kirjeessä Lydia mainitsee joensuulaisia nimeltä:

För en stund sedan var jag hos flickorna Pakarinen. De sade sig gå till Aina W. i afton med några andra Joensuuboar och sade att jag skulle komma med dem, men jag var hos henne i dag på förmiddagen. Detta skulle visst inte gjort något, men jag fick en oemotståndlig längtan att i ro få språkas med Dig i afton, ehuru det blir ganska knapphändigt genom bref. [15.2.1885]

Hetki sitten olin Pakarisen tyttöjen luona. He sanoivat käyvänsä tänä iltana Aina W.:n luona ja sanoivat, että minunkin pitäisi tulla mukaan, mutta minä olin jo Ainan luona tänään aamupäivällä. Eihän se mitään olisi haitannut, mutta minuun iski vastustamaton kaipaus saada rauhassa jutella kanssasi tänä iltana, vaikka se tuleekin olemaan aika vaatimatonta kirjeen muodossa.

Pakarisen tytöt ovat todennäköisesti Anna (1870-1948) ja Elli eli Elise (1867-1895), joiden nimet Lydia mainitsee myöhemminkin. Tytöt ovat sisaruksia ja Joensuun keskeisen vaikuttajan, kauppias Antti Pakarisen tyttäriä. Tuona keväänä tytöt ovat varsin nuoria, vain 14- ja 17-vuotiaita. He ovat käyneet Joensuussa (ruotsinkielistä) tyttökoulua. Arvelen heidän jatkaneen koulunkäyntiä Helsingissä, se selittäisi sen, miksi he ylipäänsä ovat Helsingissä keskenään. 

Aina W. on taas erittäin todennäköisesti Aina Weckström, synt. Parviainen (1859-1907), rikkaan joensuulaisen kauppias Petter Parviaisen tytär, joka edellisenä syyskesänä on avioitunut niin ikään Joensuusta kotoisin olevan tullinhoitajan pojan, Elis Weckströmin (1868-1888) kanssa. Nuoripari Weckström asuu Helsingissä ja Elis työskentelee Yleisten rakennusten ylihallituksen kamreerina. Elis on opiskellut yliopistossa (Ylioppilasmatrikkeli 1853-1899 (helsinki.fi) ja Aina käynyt Helsingissä ruotsinkielistä tyttökoulua (Karjalatar 24.8.1907). Kahden vuoden kuluttua tästä keväästä Elis aiheuttaa valtakunnallisen skandaalin, kun paljastuu, että hän on kavaltanut hurjan määrän valtion rahaa ja käyttänyt sen rahapeleihin. Hänet erotetaan työstään, hän joutuu vankilaan ja kuolee siellä keuhkokuumeeseen keväällä 1888. Leski Aina palaa Joensuuhun ja asuu siellä kuolemaansa saakka. Elis Weckströmin kavallustapauksesta ja oikeudenkäynnistä löytyy paljon luettavaa Kansalliskirjaston digitalisoiduista lehdistä (mm. Suomen Wirallinen Lehti 22.12.1887). Ainasta ja Eliksestä voisi kirjoittaa enemmän, mutta tähän blogipäivitykseen tarina ei mahdu.

Joka tapauksessa Lydian kirjeen teksti osoittaa, että Aina mielellään ottaa vastaan Joensuusta kotoisin olevia vieraita ja että Lydiakin käy luontaisesti hänen luonaan.

Ruotsia ja suomea sekaisin

Kirjeissään Lydia ei koskaan kerro eksplisiittisesti, mitä kieltä hän käyttää ystäviensä kanssa. Mutta seuraava ote kirjeestä voi paljastaa jotakin:

I dag ha vi det allra herrligaste vårväder, solsken och takdropps, jag borde just promenera till torget. Ossi och Otto komma hit i dag på sin uppvaktning, då skall Ossi få sitt bref. Otto reser i morgon. På eftermiddagen skall jag fortsätta. Neljä Joensuu tyttöä tuli juuri tänne joiden joukossa Elli Pakarinen hän käskee sanoa terveisiä. [26.2.1885]

Tänään on mitä ihanin kevätsää, auringonpaistetta ja vesi tippuu katoilta, ja minun kun pitäisi käydä torilla. Ossi ja Otto tulevat tänään tänne vierailulle, Ossi saa samalla kirjeensä. Otto matkustaa huomenna. Jatkan sitten iltapäivällä kirjoittamista. [suomeksi:] Neljä Joensuu tyttöä tuli juuri tänne joiden joukossa Elli Pakarinen hän käskee sanoa terveisiä.

Lydia kertoo, että Hugon nuoremmat veljet, Ossi ja Otto ovat tulossa käymään. Lopussa hän vaihtaa kirjeen kielen suomeksi, kun kertoo joensuulaisten tuttujen tultua käymään. Kielenvaihto on hyvin todennäköisesti merkkinä siitä, että Lydia myös puhuu näiden joensuulaisten toveriensa kanssa suomea. Koska hän kirjettä lopetellessaan jo juttelee vieraittensa kanssa, vaihtaa keskustelussa käytettävä kieli kirjeenkin kielen suomeksi. Hugokin käyttää Joensuussa monien kanssa suomea ja saa Lydian kautta Pakarisen Elliltä terveiset suomeksi - Joensuun luontaisesti monikielinen todellisuus peilautuu näin kirjeenvaihtoon. 

Sanan "tytöt" käyttö viittaa siihen, että kyse on varsin nuorista naishenkilöistä. Tekstissä jo aiemminkin mainittu Ellihän oli tuolloin 17-vuotias, joten todennäköisesti muutkin tytöt ovat samaa ikäluokkaa.

Joensuulaisia nuoria mäenlaskussa

Maaliskuussa Lydia kertoo Hugolle retkestä, johon hän osallistui nuorten joensuulaistoveriensa kanssa:

Om vårt kälkparti till djurgården skall jag berätta litet. På Aline Cederbergs födelsedag överenskommo vi (Elin Nylander, Elli & Anna Pakarinen, Maria Tarasoff, Aina Cederberg, Simo & Weli Parviainen och Axel Petrelius) att vandra till djurgården en söndagsmorgon. Och när det passade för alla i går, beslöto vi att begagna oss af tillfället. Lördagseftermiddagen var jag hos Wecksells och kom att dröja der något sednare än min afsigt var. Jag var rädd att ej vakna i god tid, ty kl. 7 skulle vi alla vara hos Elin N. Mariegatan 14. Jag sof så godt, som jag brukar, och utan en sparf hade jag visst försofvit mig. En sparf flög nemligen i öppna ventilen och qvittrade en stund mycket gladt. Jag vaknade genast, sprang upp, såg på klockan, som redan var 7. Du kan väl föreställa Dig min brådska. I ett hui var jag ute och gick med min kälke i det allra vackraste vårväder. Framkommen till Elin, fann jag, andra äfven hade försofvit sig och jag fick jemte de andra, ännu vänta på de frånvarande. Ganska trefligt hade vi på vår färd. Jag skurrade backe af hjertans grund, alldeles som för i barnaåren. Men Dig min Hugo hade jag önskat ha med mig, då skulle det varit riktigt roligt, tror Du det! [16.3.1885]

Nyt kerron vähän mäenlaskuretkestämme Eläintarhaan. Aline Cederbergin syntymäpäivillä sovimme me - siis lisäkseni Elin Nylander, Elli ja Anna Pakarinen, Maria Tarasoff, Aina Cederberg, Simo ja Weli Parviainen ja Axel Patrelius - että menisimme Eläintarhaan jonakin sunnuntaiaamuna. Ja kun eilinen sopi kaikille, päätimme käyttää tilaisuutta hyväksemme. Lauantai-iltapäivänä olin Weckselleillä pitempään kuin olin suunnitellut. Siksi minua hieman pelotti, heräisinkö seuraavana aamuna ajoissa, koska klo 7 meidän pitäisi kaikkien olla Elin Nylanderin luona osoitteessa Mariankatu 14. Nukuin niin hyvin kuin minulla on tapana ja ilman erästä varpusta olisin nukkunut pommiin. Tämä varpunen nimittäin lensi avoimeen ilmastointiaukkoon ja sirkutti siellä oikein iloisesti. Heräsin saman tien, hypähdin ylös ja katsoin kelloa, joka oli jo seitsemän. Voit vain kuvitella kiireeni. Yhdessä hujauksessa olin ulkona ja kuljin kelkallani mitä kauniimmassa kevätsäässä. Kun pääsin Elinin luokse, tajusin, että eräät muutkin olivat nukkuneet liian pitkään ja odottelimme siellä heitä. Meillä oli aika hauskaa retkellämme. Laskea liihoittelin sydämeni pohjasta, aivan kuin lapsuusvuosina. Mutta Sinut, Hugoseni, olisin halunnut mukaan - silloin olisi ollut oikein hauskaa, sen voit uskoa!

Lydia on siis ollut laskemassa mäkeä Eläintarhassa edellisenä sunnuntaiaamuna. Kirjeessään hän kertoo itse asiassa tarkemmin siitä, ketkä retkeen osallistuivat ja miten Lydia selvisi aikaisesta aamusta. Itse retkeä hän ei kuvaile kovinkaan seikkaperäisesti. Seuraavassa yritän lyhyesti kertoa jotakin näistä mainituista joensuulaisista nuorista.

Ensin Cederbergit. Aline Cederberg (1868-1929), jonka 17-vuotissyntymäpäiviä on hiljattain Helsingissä vietetty, on Gustaf Cederbergin tyttäriä. Gustaf Cederberg (1823-1875), joka tässä vaiheessa on ollut jo kymmenisen vuotta kuolleena, oli yksi Joensuun kaupungin ensimmäisistä kauppiaista. Sunnuntaiselle retkelle osallistunut 14-vuotias Aina Cederberg on Alinen veljentytär, sahanomistaja Carl Johan (Janne) Cederbergin tytär. Aline menee myöhemmin naimisiin apteekkari Yrjö Björklundin kanssa ja he asettuvat Viipuriin. Aina taas nai Lappeenrannasta kotoisin olevan tohtorin, Gustaf Johannes Winterin, ja he asuvat ensin Sortavalassa ja muuttavat myöhemmin Helsinkiin.

Pakarisen tytöt (Elli ja Anna) onkin jo mainittu aiemmin tässä blogipäivityksessä. Hekin siis ovat kauppiaan tyttäriä. Elli menee myöhemmin naimisiin tähänkin mäenlaskuretkeen osallistuneen Axel Petreliuksen kanssa, mutta Elli kuolee jo vuonna 1895, kolmen avioliittovuoden jälkeen. Hänen sisarensa Anna nai puolestaan Aksel Werner Rosbergin, sittemmin nimensä Ruusuvaaraksi vaihtaneen oikeustieteilijän. Akselista tulee hovioikeudenneuvos ja myöhemmin senaattori, ja pariskunta asuukin todennäköisesti ensin Turussa ja sitten Helsingissä.

Ellin ja Annan pikkusiskosta Mariasta tulee aikuisena kuuluisa oopperalaulaja Maikki Järnefelt-Palmgren (1871-1929). Maria on kuitenkin ehkä vielä keväällä 1885 liian nuori asuakseen Helsingissä.

Edellisistä kauppiaiden tyttäristä on vaikea löytää muuta tietoa kuin kenen kanssa he ovat menneet naimisiin. Naispuolisista retkelle osallistuneista on vielä esittelemättä 18-vuotias Elin Nylander ja 17-vuotias Maria Tarasoff. He tulevat molemmat elämään elämänsä itsellisinä naisina, ja jo pelkästään verkkolähteistä löytyy tietoa heidän myöhemmistä saavutuksistaan. 

Elin Nylander (1866-1948) on lähtöisin liperiläisestä virkamiesperheestä, hänen isänsä on tuomari. Elinin elämästä tulee poliittisesti aktiivinen ja jännittäväkin, hän osallistuu mm. naisasialiikkeeseen ja Venäjän sortovuosien vastarintaliikkeeseen. Hänestä tulee separatistisen naiskagaalin jäsen. Lyhyen selostuksen Elinin elämästä voi lukea vaikkapa Marttojen verkkosivustosta: Elin Nylander | Martat . 

Ilomantsista kotoisin oleva maakauppiaan tytär Maria Tarasoff, myöhemmin Tarasheimo (1867-1946), tulee puolestaan tekemään uran monipuolisena ja kielitaitoisena opettajana sekä ortodoksisen Aamun Koitto -lehden asiamiehenä. Hänen sanotaan olleen "mielenkiintoinen kulttuuripersoona" (Maria Tarasoff (Maikki Tarasheimo) | Ilomantsin Museosäätiö | Finna.fi ). Mariasta voi lukea lisää Aamun Koitossa Marian 70-vuotispäivän kunniaksi julkaistusta tekstistä: 19.11.1937 Aamun Koitto no 47 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto .

Ylioppilasveljekset Simo (1864-1912) ja Weli (1862-1928) Parviainen ovat joensuulaisen kauppiaan Heikki Parviaisen jälkikasvua ja näin ollen aiemmin mainitun Aina Weckströmin serkkuja. Simo opiskelee lääketiedettä, Weli juridiikkaa, ja molemmat palaavat tekemään uransa Joensuuhun. Kiteeltä kotoisin oleva Axel Petrelius (1863-1926), myöh. Pohjakallio, opiskelee yliopiston historiallis-kielitieteellisessä osastossa ja hänestä tulee historian, maantieteen ja suomen kielen lehtori Viipuriin. Muutama vuosi Elli-vaimon kuoleman jälkeen Axel menee uudestaan naimisiin.

Pohdintaa

Monenlaista kohtaloa on siis mukana tuolla sunnuntaisella mäenlaskuretkellä. Retken miespuoliset osallistujat ovat jo parikymppisiä ja opiskelevat yliopistossa. Naispuoliset osallistujat ovat puolestaan selvästi alle parikymppisiä (lukuunottamatta Lydiaa itseään!), ja valitettavasti suurimman osan kohdalla jää epäselväksi, mitä he Helsingissä tekevät ja kuinka kauan viipyvät. Vain Maria Tarasoffin kohdalla voimme olla varmoja, että hän opiskelee Helsingin suomalaisessa jatko-opistossa (Aamun Koitto, 19.11.1937). Mahdollisesti jotkut muutkin tytöistä opiskelevat siellä. Muita mahdollisia opinahjoja voisivat olla Helsingin suomalainen tyttökoulu (jonka yhteydessä jatko-opistokin toimii), ruotsinkielinen Privata fruntimersskolan i Helsingfors tai hiljattain perustettu maan ensimmäinen yhteiskoulu, ruotsinkielinen Läroverket för gossar och flickor, jota Joensuun pormestarin vanhin lapsi, tytär Ines Nystén tulee käymään 1890-luvun alussa, ennen ylioppilastutkintoaan. 

Tässä blogipäivityksessä mainitsemiani tyttöjä yhdistää se, että he ovat kaikki käyneet Joensuun tyttökoulua, joka silloin vielä toimi ruotsiksi. He ovat siis kaikki olleet enemmän tai vähemmän kaksikielisiä, kuten Lydiakin. Usein heidän taustallaan on ainakin toisen vanhemman puolelta ruotsinkielisiä virkamies-, pappis- tai kauppiassukuja. Lisäksi he tulevat varakkaista perheistä, joilla on mahdollisuus kustantaa lapsen (myös tyttären) koulunkäynti Helsingissä. Kuitenkin joensuulaisuus sitoo heitä varsin tiiviiseen yhteisoloon pääkaupungissakin. Itäsuomalaisuus on selkeä osa heidän identiteettiään. Moni näistä nuorista palaakin myöhemmin itäiseen Suomeen, vaikka eivät aivan kaikki. Näissä nuorissa on myös niitä, jotka 1900-luvun alulle tyypilliseen tapaan haluavat "yhtenäistää" nimensä suuriruhtinaskuntamme valtaväestöön ja häivyttävät täten nimestään mahdolliset toisenlaiset etniset tai kielelliset konnotaatiot (Petrelius -> Pohjakallio; Rosberg -> Ruusuvaara; Tarasoff -> Tarasheimo) suuressa sukunimien suomalaistuksessa 12.5.1906. Näin ollen monien perheiden ruotsinkielinen, venäjänkielinen tai monikielinen historia on häivytetty nykyihmisen silmistä.

Seuraavassa päivityksessäni pureudun enemmän Joensuun ruotsinkielisen tyttökoulun (Privata fruntimmersskolan i Joensuu, 1865-1883) oppilaisiin ja yritän kartoittaa systemaattisemmin heidän kielellistä taustaansa.

Lydian kevät 1885 Helsingissä, osa 4: Bang-kuume

Herman Bang vuonna 1885.
Kuva: Herman Bang | www.kb.dk

Yllä olevan kuvan dramaattisen näköinen nuorimies on tanskalainen toimittaja ja kirjailija Herman Bang (1857-1912), joka vieraili kevättalvella 1885 Suomessa. Hän luennoi kirjallisuudesta, erityisesti aikansa moderneista kirjailijoista, ja esiintyi ainakin Helsingissä, Turussa, Hämeenlinnassa, Vaasassa ja Viipurissa. Lisäksi Bang luennoi Pietarissakin. Kaikkialla hän tuntui villitsevän kuulijansa, varsinkin nuoret naiset. Helsinki vavisi tuona keväänä erityisen Bang-kuumeen kourissa. 

Finland-lehti uutisoi jo reilua kuukautta ennen Bangin saapumista (28.2.1885) hänen tulevista luennoistaan:

Herman Bangs föredrag härstädes nästkommande månad torde komma att behandla följande teman: "Den dramatiska konsten", "Henrik Ibsen och Vildanden", samt "Turgenieff".

Jonkin verran luentojen aiheet muuttuivat noista etukäteen annetuista otsikoista, ja itse asiassa Bang piti yleisön pyynnöstä useammankin ylimääräisen luennon ja järjesti jopa omien näytelmiensä esityksiä, joissa hän myös itse näytteli. Bang rakasti näyttelemistä.

"Herman Bang, tuo eriskummallinen tanskalainen kirjailija ja luennonpitäjä on saapunut tänne.", uutisoi Uusi Suometar 4.4.1885. Sana "eriskummallinen" viitannee herra Bangin tapaan puhua ja esiintyä. Ajan lehtikuvausten perusteella hän luennoi erittäin vilkkaasti ja vahvasti eläytyen, joidenkin mielestä jopa liiaksikin.

Helsingistä Bang jatkoi Turkuun ja Viipuriin ja esiintyi matkalla myös Hämeenlinnassa. Hämäläinen-lehti ilmoitti 24.4.1885: "Herman Bang tulee, jos tarpeeksi tilaajoita ilmestyy, pitämään täällä ensi maanantaina luennon Björnstjerne Björnsonista. Tilauslistoja lienee kaupungin nuorilla neitosilla."

Hämäläinen, 24.4.1885

Hämeenlinnalaisetkin nuoret naiset taisivat olla kuumeen kourissa, he kun näyttävät itse järjestäneen ihailemansa luennoitsijan paikalle. Viisi päivää myöhemmin (29.4.1885) Hämäläinen raportoi:

"Herman Bang, mainio Tanskalainen romaaninkirjoittaja, piti täällä luennon wiime maanantai ehtoona Björnstjerne Björnsonista, erittäin huomionsa kääntäen hänen wiimeiseen nerokkaaseen kaswatus romaaniinsa 'Det flager i byen og på hawnen'. Kuulijoita oli tullut sangen suuri luku, joka suurella tarkkuudella seurasi Tohtori Bangin tanskankielistä esitelmää, minkä hän lausui täällä Suomessa oudolla wilkkaudella ja sujuwaisuudella, jos kohta teeskennellysti."

Hämäläinen-lehtikin mainitsee Bangin erityislaatuisen tavan esiintyä ja pitää sitä selvästi jotenkin epäluonnollisena. Nykyajan ihmisille voi olla yllättävää, että suurelta osin suomenkielisessä Hämeenlinnassa on ollut niin monia, jotka ovat halunneet saapua kuuntelemaan tanskankielistä esitystä. Nuoriherra Bangissa on ollut jotakin vetovoimaista ja kiehtovaa, mikä on ehkä ylittänyt kielellisetkin esteet.

Lydialla oli mahdollisuus päästä kuuntelemaan Bangia Helsingissä, ja hän kirjoitti tämän erikoislaatuisen tanskalaisherran aiheuttamasta kuumeesta sulhaselleen Hugolle. Kirjeessään 11.4. hän mainitsee ensimmäistä kertaa Bangin, mutta vaikuttaa melkeinpä pettyneeltä:

Ett af Bangs föreläsningar har jag redan besökt, men blef ej alls klokare på det. Jag fick dalig plats, och hade svårt att förstå honom. Herr Bang såg mycket ynklig och vämjelig ut. Han gick alldeles krokig, årkade knappt stå utan stöd, utan gick af och an mellan tvenne pol[l]are mot hvilka han stödde sig. I morgon skall jag försöka få bättre plats, så att man skulle helst ha någon nytta af sina 6 mk. [11.4.1885]

Yhden Bangin luennoista kävin jo kuuntelemassa, mutta en tullut siitä yhtään viisammaksi. Sain huonon paikan ja minun oli vaikea ymmärtää häntä. Herra Bang näytti kovin surkealta ja vastenmieliseltä. Hän kulki ihan kumarassa, tuskin jaksoi seistä ilman tukea ja kulki edestakaisin kahden pylvään välillä, joihin hän nojasi. Huomenna yritän saada paremman paikan, jotta saisin kuuden markan maksulleni jotain vastinettakin.

Lydiaa Bang ei onnistunut tällä ensimmäisellä luennolla vakuuttamaan. Ensiksin, Lydia ei ollut ymmärtänyt tanskaa tarpeeksi ja hän oli luennon suosion takia joutunut jäämään liian taakse, minkä takia esitelmää oli ollut vaikea seurata. Lisäksi Lydiaa inhotti Bangin ulkoinen olomuoto. Olisiko vaivalloinen laivamatka Tukholmasta Suomeen voinut väsyttää miesparan? Jännittikö esiintyminen miestä? Muutamaa päivää myöhemmin (15.4.) Lydia mainitsee seuraavan luennon, ja kirjeen sävy on jo aivan toinen kuin edellisessä kirjeessä:

Herman Bangs föredrag om Ibsen och Björnson tyckte jag mycket om. Jag vet ej, om jag från något tillfälle, hvarken konser, teater och föredrag, kommit så belåten, som dessa föredrag, isynnerhet det sednare. [15.4.1885]

Herman Bangin Ibsenin ja Björnsonin esitelmistä pidin todella paljon. En tiedä, olenko mistään tilaisuudesta, sen enempää konsertista, teatterista kuin esitelmätilaisuudestakaan, poistunut niin tyytyväisenä kuin näistä esitelmistä, erityisesti tuosta jälkimmäisestä.

Nyt Lydia on vaikuttunut Bangin esitelmistä ja ylistää niitä yksiselitteisesti. Viikon kuluttua tästä (21.4.) Lydia kuitenkin kommentoi Bangin saamaa julkisuutta ja pääkaupungissa vain nousevaa Bang-kuumetta seuraavasti:

Den ena febern aflöser den andra här i vår hufvudstad. Tua-febern, hvaraf de manliga uteslutande angreps, hade jemt och nätt hunnit afsvalna kom Herman Bang-febern, som farit fram med mycket större fart, och angripit uteslutande fruntimmer. Högtårade herr Bang har låtit fotografera sig i alla möjliga ställningar och antagit det mest lidande uttryck man kan tänka sig, för att rigtigt anslå det täcka könet, egentligen de unga flickorna. Till mammornas hjertan känner han äfven den rätta nyckeln, han är barnkär. Det mest löjliga af allt är hans besök hos fröken De la Chapelle. Han hade neml. fallit på knä för henne och i de mest smickrande ord uttalat sin beundran öfver hennes skönhet. [21.4.1885]

Yksi kuume seuraa toista täällä pääkaupungissamme. Kun Tua-kuume, joka sai vain miehet valtaansa, oli juuri alkanut laskea, tuli Bang-kuume, joka on levinnyt paljon suuremmalla vauhdilla ja iskenyt vain naisiin. Korkeasti arvostettu herra Bang on kuvauttanut itseään kaikissa mahdollisissa asennoissa ja vääntänyt kasvonsa mitä kärsivimpiin ilmeisiin tehdäkseen vaikutuksen kauniimpaan sukupuoleen, erityisesti nuoriin tyttöihin. Äitienkin sydämien lukot hän osaa avata - hän on lapsirakas. Kaikkein typerintä oli hänen vierailunsa neiti De la Chapellin luona. Hän nimittäin oikein vaipui polvilleen neidin edessä ja mitä imartelevimmin sanoin kuvaili, kuinka ihaili tämän kauneutta.

Lydian kerronta on tässä varsin sarkastista. Hän ei sittenkään, huolimatta edellisen kirjeen positiivisesta sävystä, vaikuta siirtyneen Bangin ihailijaparveen, vaan maalaa sekä Bangista itsestään että tämän ihailijoista irvikuvaa. "Tua-kuume" viittaa nuoreen italialaiseen naisviulistiin, Teresina Tuaan, ja hänen saamaansa suosioon konserttimatkallaan Suomessa juuri aiemmin. Ohessa Finland-lehden ilmoitus Tuan helmikuun lopulla pitämästä konsertista. Sen alla näkyy myös Robert Kajanuksen ilmoitus siitä, että suosittu populäärikonsertti siirretään seuraavaan päivään "sattuneesta syystä". Syynä oli siis Tua-kuume - populäärikonserttiin ei olisi varmaankaan löytynyt tarpeeksi yleisöä, koska Teresina Tua konsertoi juuri samaisena iltana.

Finland-lehti 28.2.1885

Teresina Tua
Kuva: Gösta Florman (1831-1900) - Akademiska Föreningens Arkiv, Lund/Wikipedia 

Lydia jatkaa kirjeessään aiheesta:

På fru Kleinehs middag var det mycket frågan om Bang. Herr P. fru Ks måg hade förbjudit sin hustru att besöka hans föredrag. Herr P. tycktes ha ondt öga till alla moderna författare, jag hörde honom yttra, att Ibsen och Bang äro båda dylika narrar. [21.4.1885]

Rouva Kleinehin illallisilla oli paljon puhetta Bangista. Herra P., rouva K.:n vävy, oli kieltänyt vaimoaan menemästä kuuntelemaan Bangin esitelmiä. Herra P. tuntui katsovan pahalla silmällä moderneja kirjailijoita. Kuulin hänen toteavan, että Ibsen ja Bang ovat samanlaisia narreja.

Kaivopuistossa vuokrahuoneita emännöivä rouva Kleineh järjesti huhtikuussa runsaan illallisen kaikille vuokralaisilleen ja joillekin ystävilleen. Lydia asui rouva Kleinehin talossa, joten hänkin sai kutsun. Rouva Kleinehiä Lydia kehuu mitä parhaimmaksi vuokraemännäksi sekä seuralliseksi ja lämpimäksi ihmiseksi - illalliset olivat oikein onnistuneet ja tunnelma katossa, vaikka illallisvieraat olivat alunperin olleet toisilleen melko tuntemattomia. Rouva Kleineh sai lämpimällä olemuksellaan kaikki tutustumaan toisiinsa ja viihtymään. Mutta sielläkin oli tullut herra Bang puheeksi ja voimme vain todeta, että kirjallisuus ja kirjallisuusluennot tosiaan herättävät vahvoja tunteita - jopa mustasukkaisuutta!

Lydian vuokraemännästä voisi mainita, että hän on todennäköisesti sama henkilö (Louis Kleinehin toinen vaimo), jonka kerrotaan vielä nykyäänkin kummittelevan Kaivopuistossa sijaitsevassa Villa Kleinehissä - talossa, jossa Lydiakin Helsingin-vierailunsa aikana asui.

Herman Bangin elämä ei ollut helppo - hän ei nuorena menestynyt rakastamallaan teatterialalla mutta kirjoitti paljon - usein teokset kuvasivat onnettomia ihmiskohtaloita. Hänen elämäänsä sävytti pelko, että hän jäisi kiinni homoseksuaalisuudestaan ja joutuisi tämän tuolloin sairaudeksi määritellyn piirteensä takia mielisairaalaan. Vuonna 1912 hän matkusti Yhdysvaltoihin, sai aivoverenvuodon junassa ja kuoli.

Mutta palataanpa vielä hetkeksi Helsinkiin ja huhtikuuhun 1885. Samaisena päivänä, kun Lydia kirjoitti Helsingistä sulhaselleen Hugolle varsin sarkastisesti Bang-kuumeesta, istui herra Bangkin kirjoituspöydän äärellä jossakin helsinkiläisessä hotellissa ja kirjoitti kirjettä ystävälleen:

[Helsinki] 21.4.85

Rakas Peterini. Kirjoitan sinulle heti aamulla Osvaldin jälkeen. En usko, että pelko voi koskaan kalvaa ihmistä niin paljon, kuin se kalvoi minua eilen. Ja niinpä olin koko ajan väsynyt niin kuin ihminen, joka on jo saavuttanut tavoitteensa mutta joka vain on liian väsynyt pitkän kulkemisen jälkeen.

Vihdoin tuli ilta. Koko sali vavahti, kun ihmiset näkivät minut. Koskaan en ole kokenut näin hiljaista yleisöä. Ei yskäystä, ei henkäystäkään, vain hiljaisuus, joka minuutti minuutilta uhkasi muuttua paniikiksi. Kaikki oli kuin jäykistynyttä pelkoa. En pysty unohtamaan sitä koskaan. Miten näyttelin? Epätasaisesti - mahtavinta ja virheellisintä sekoitettuina. Olisitpa nähnyt. Koska tämä oli kyllä täydellisin tulkinta, jonka olen pystynyt antamaan elämästäni ja kokemuksestani. Ilmaisin kauhuni 

huutona, joka pelästytti minut itseänikin.

Kun näytelmä loppui, yleisö istui todella pitkään hiljaa. Mutta sitten he repesivät mahtaviin suosionosoituksiin, jotka kirjaimellisesti hyökyivät ylitseni.

Se on nyt ohi.

Esityksen jälkeen illallisella Kaartin päällikön luona eräs nuori ranskalaismies, joka on kokenut taiteen ystävä, sanoi: Yksi henkilö, joka on vertaisenne - Sarah! [ranskalainen näyttelijätär Sarah Bernhardt 1844-1923]

Eilen illalla se oli melkein totta.

Muuten kaikki menee hyvin. Minulla on taas muutama tuhat frangia. Olen täällä saanut joka esiintymisestä 1500 frangia. Mutta teatteri maksaa surkeasti, ja Helsinki on Pietarin jälkeen koko Pohjolan kallein kaupunki.

Aamun lehdet kuvailevat näytelmääni nerokkaaksi.

Helsingin teatteri on Tukholman kuninkaallisen teatterin jälkeen arvostetuin ruotsinkielinen teatteri.

Monet terveiseni myös Im:lle.

Sinun,

Herman

Kirjeestä profiloituu varsin dramaattinen mutta ehkä myös pelokas tai ahdistunut ihminen, jolle esiintymiset ovat olleet varsin kokonaisvaltaisia, kuluttavia kokemuksia ja jolle elämä ei ehkä ole kuitenkaan ollut niin keikarimaisen kevyttä kuin ihailijat ja mustasukkaiset aviomiehet ovat sen nähneet.

Herman Bangin kirjeen olen lainannut Lauritz Nielsenin teoksesta "Herman Bangs vandreår" (E-kirja, Lindhardt & Ringhof).

Lydian kevät 1885 Helsingissä, osa 3: Siveellisyyskysymys

 

Uusi Suometar 5.2.1885

"Esitelmiä pitää Ruotsin kielellä rouwa Andersson-Meijerhelm Tukholmasta. Ensimäinen esitelmä pidetään laboratorihuoneen suuressa salissa perjantaina 6 päiwänä helmikuuta kello 6 j. pp. Aine: Siveellisyysliike eri maissa ynnä sen waikutukset. Pääsylippuja myydään owella. Hinta 1 markka." (Uusi Suometar 5.2.1885)

Ruotsalainen Natalie Andersson-Meijerhelm (1846-1922) herätti paljon kiinnostusta sekä yhteiskunnallista keskustelua Suomessa kevättalvella 1885. Hän vieraili varsin pitkään maassamme ja piti useita yleisöluentoja ainakin Turussa, Helsingissä ja Viipurissa. Luentojen aiheina oli siveellisyysliike eri maissa, siveellisyyskysymys yleisesti ja mahdollisten siveellisyysyhdistysten perustaminen eri paikkakunnilla. Lisäksi hän piti luentoja erikseen sekä nuorille naisille että nuorille miehille. Lehtiartikkeleiden perusteella Andersson-Meijerhelmin luennot olivat yleisömenestys.

Mitä tuon ajan siveellisyyskysymys koski? Kyse oli seksuaalisen käyttäytymisen kaksinaismoraalista ja naisten ja miesten hyvin erilaisista oikeuksista. Erityisesti ylemmissä yhteiskuntaluokissa nuorelta naiselta odotettiin koskemattomuutta ja pidättäytymistä seksistä ennen avioliittoa, mutta sama pidättyvyyden vaatimus ei koskenut nuoria miehiä. Miehet saivat halutessaan olla seksuaalisesti aktiivisia ja jopa vierailla bordelleissa. Prostituutiota ei virallisesti hyväksytty, mutta jopa virkavalta hyväksyi sen käytännössä, kunhan toiminta ei ollut liian näkyvää. Jos prostituoidut joutuivat virkavallan kynsiin, he olivat syyllisiä, mutta heidän asiakaskuntaansa (miehiä) ei syyllistetty. Prostituoitujen ja "langenneiden naisten" asema yhteiskunnassa oli vähintäänkin ongelmallinen, eikä heitä nähty epätasa-arvoisen yhteiskunnan uhreina. Siveellisyysliikkeen yksi tavoite oli saada nuoret miehetkin kyseenalaistamaan tämä asetelma ja pidättäytymään seksistä ennen avioliittoa.

Andersson-Meijerhelmiä pidettiin aikanaan määrätietoisena ja edistyksellisenä naisena. Samana vuonna, kun hän vieraili Suomessa, hän perusti Ruotsiin Nuorten naisten kristillisen yhdistyksen (KFUK, suomeksi NNKY). Suomeen yhdistys perustettiin vasta kymmenen vuotta myöhemmin eli vuonna 1895. Aika ei siis vielä Lydian Helsingin-keväänä 1885 ollut kypsä kaikille Andersson-Meijerhelmin ajatuksille, vaikka Suomessa oli kyllä keskusteltu prostituution kieltämisestä jo 1870-luvulta lähtien ja nytkin asia aiheutti kuohuntaa.

Lydiaa Andersson-Meijerhelmin esitelmät kiinnostivat, ja hän kävikin kuuntelemassa osan niistä. Asuintoveri Hulda kävi kuuntelemassa kaikki Helsingissä pidetyt luennot, ja Huldan kautta Lydia tiesi niiden sisällöt varsin yksityiskohtaisesti. Sulhaselleen Hugolle Lydia kirjoittaa Andersson-Meijerhelmista ja siveellisyyskysymyksestä kevään aikana ainakin kuudessa kirjeessään. Lydian kirjeet varsinkin kevättalvella ovat yhteiskunnallisesti valveutuneita, koska monesti hän pohtii samoissa kirjeissä myös Työmiehen vaimo -näytelmän aiheuttamaa kuohuntaa (katso edellinen päivitykseni) ja kyseinen näytelmähän käsittelee juuri miehen ja naisen eriarvoista asemaa avioliitossa ja erilaisia siveellisiä oikeuksia.

Helmikuussa Lydia mainitsee siveellisyyskeskustelun ensimmäistä kertaa:

Fru Anderson Meijerhelm håller föredrag i sedlighetsfrågan, i går hade hon ett för fruntimmer jag var också der. Inalles har hon hållit tre, men kommer ännu att fortsätta, och vistas här en längre tid för att taga reda på sedlighetsförhållandena i Finland. Nu är hon rest till Borgå. [10.2.1885]

Rouva Andersson Meijerhelm pitää esitelmiä siveellisyyskysymyksestä. Eilen hän piti yhden esitelmän naisille ja minäkin olin kuuntelemassa. Kaiken kaikkiaan hän on pitänyt kolme esitelmää, mutta hän jatkaa vielä esitelmöimistä ja viettää täällä Suomessa nyt pidemmän aikaa selvittääkseen siveellisyyden tilaa maassamme. Tällä hetkellä hän on käymässä Porvoossa.

Lydia mainitsee teeman varsin lyhyesti muiden kuulumisten keskellä eikä sen enempää pohdi siveellisyyskysymystä ja yhteiskunnallista keskustelua. Ulkopuolinen ei voi tästä päätellä, onko kihlapari puhunut tällaisista aiheista aiemmin keskenään. Hehän ovat menossa pian naimisiin, ja oletettavasti Lydia on ollut nuhteeton perhetyttö. Hugo taas on häntä jo viisi vuotta vanhempi (vaikkakaan ikäero ei tuohon aikaan ollut erityisen suuri), yliopistossa opiskellut ja Helsingissä pitempään asunut. On siis todennäköistä, että Hugo on seksuaalisesti kokeneempi, olihan hän näiden kirjeiden aikaan jo 28-vuotias. Siksikin aihepiiri saattaa olla kiusallinen Lydialle ja Hugollekin.

Muutamaa päivää myöhemmin Lydia ottaa aiheen taas puheeksi. Nyt hän kertoo siitä enemmän, vaikkakaan ei pohdi itse siveellisyyskysymystä, vaan kommentoi enemmän rouva Andersson-Meijehelmiä henkilönä ja osoittaa, kuinka diplomaattisesti tämä aiheestaan puhuu:

Fru Anderson Meijerhjelms tredje föredrag besökte jag sista onsdagen. Ämnet var: Sedlighetsrörelsen i de nordiska länderna. Det är ett nöje att höra med hvilken finhet och takt hon behandlar sitt kinkiga ämne. Ingen kan känna sig stött eller förolämpad ty hon talar så kärleksfullt och skonsamt till alla och vädjar till ens bättre jag. Hon namnde [sic] bland annat att den ogifta qvinnan är mycket lämplig att verka i det tysta, men att uppträda offentligt duger hon inte, hon är för kärlekslös, vältrar hela skulden på mannen. Men en gift qvinna, som sjelf har en man hon älskar och gerna lyder, hon passar bättre att uppträda offentligt. I går hade hon ett föredrag till förmon [sic] för fröken Åmans skyddshem. Ossi sade att han skulle gå dit men Hulda hade inte sett honom der, jag var på gymnastikföreningen. [13.2.1885]

Viime keskiviikkona kävin kuuntelemassa rouva Andersson-Meijerhelmin kolmannen esitelmän. Aiheena oli siveellisyysliike pohjoismaissa. On ilo kuunnella, millä hienotunteisuudella ja tahdikkuudella hän käsittelee tätä hankalaa aihetta. Kukaan ei varmaan tunne itseään loukatuksi tai solvatuksi, koska hän puhuu niin rakastavasti ja hellästi kaikille ja vetoaa ihmisen parempaan minään. Hän mainitsi muun muassa, että naimattoman naisen sopii hyvin toimia ja vaikuttaa hiljaa ja huomaamattomasti, mutta että julkiseen esiintymiseen hän ei sovi, hän on liian rakkaudeton ja vierittää koko syyn miehen niskoille. Mutta naimisissa oleva nainen, jolla itsellään on mies, jota hän rakastaa ja jota mielellään tottelee - hän sopii paremmin julkiseen toimintaan. Eilen rouva A.M. piti esitelmän neiti Åhmanin suojeluskodin hyväksi. Ossi sanoi menevänsä sinne, mutta Hulda ei ollut nähnyt häntä siellä. Itse olin voimisteluyhdistyksessä.

Emma Åhman (myöhemmin Mäkinen), josta Lydia kertoo, oli Jyväskylän seminaarista valmistunut kansakoulunopettaja, joka oli 10 vuotta opettajana toimittuaan perustanut Helsinkiin turvakodin (skyddshem, suojeluskoti) aviottomille naisille. Hän oli tuon ajan siveellisyystyön keskeisiä henkilöitä. Sen, mitä Lydia kertoo naimattomien ja naimisissa olevien naisten rooleista, tulkitsen liittyvän mahdollisen siveellisyysyhdistyksen perustamiseen ja sen tulevaan, julkiseenkin toimintaan. Koska siveellisyyskysymys on varsin delikaatti aihepiiri, Andersson-Meijerhelmin mielestä on parempi, että julkiseen keskusteluun osallistuisi rouvia, jotka ehkä asemansa ja elämänviisautensa takia olisivat diplomaattisempia ja uskottavampia puhujia ja toimijoita. Nuoret, naimattomat naiset osallistuisivat keskusteluun ehkä liian vihaisella tai miestä ymmärtämättömällä asenteella. Tulkitsen, että Lydia kertoo tästä yksityiskohdasta Hugolle ehkä juuri osoittaakseen, että vaikka aihepiiri on hankala ja syyttävä sormi helposti osoittaa miestä, keskustelua pystytään käymään myös miestä ymmärtäen ja myötäillen.

Maaliskuun alkupuolella Lydia jatkaa aiheesta. Hugo on todennäköisesti vastauskirjeessään kommentoinut aihepiiriä, ja nyt Lydia haluaa aluksi täsmentää, ettei hän ole pystynyt olemaan kaikissa Andersson-Meijerhelmin tilaisuuksissa läsnä. Tällä kertaa Lydian kirjeestä huokuu järkytys ja turhautuminen siveettömyttä kohtaan, ja hän kommentoi aihepiiriä huomattavasti tunteellisemmin kuin aiemmissa kirjeissään:

Du förmodar att jag besökt alla fru Anderson-Meijerhelms föredrag. Så är ändå inte fallet, jag var flere gånger förhindrad att gå fastän saken intresserade mig så mycket. Men af Hulda, som var på hvarje föredrag och äfven på mötet, hörde jag om dem som jag gick miste om. Med samma, som denna fråga, fru A.M. behandlade, framkallade sorgliga tankar, kändes det godt att veta det intresset hos åtminstone en del af allmänheten vaknat, för det ondas bekämpande. Jag sade sorgliga, ty annat kunde man ej, då hon framrullade, det förfärligaste elände och den mest vidriga sjukdom hvaraf samhället lider, i hela sin usselhet. Och när sådan sedeslöshet åtnjuter myndigheternas beskydd, hvad skall man tänka om det? Jag för min del kan ej tänka annat än att menniskan är värre än ett djur, och när kommer den tid då kan höja sig till en högre ståndpunkt. [6.3.1885]

Oletat, että olen käynyt kuuntelemassa kaikki Andersson-Meijerhelmin esitelmät. Asia ei kuitenkaan ole niin, olen usean kerran ollut estynyt menemästä, vaikka asia minua kovasti kiinnostaakin. Mutta Hulda on ollut läsna kaikilla luennoilla ja jopa kokouksessakin, ja häneltä olen kuullut niistä luennoista, joille en itse päässyt. Vaikka rouva A.M.:n käsittelemät aiheet herättivät surullisia ajatuksia, tuntui myös samaan aikaan hyvältä, että ainakin osa yleisöstä on nyt kiinnostunut taistelemaan pahaa vastaan. Mainitsin "surullisia", koska muutakaan ei voi ajatella, kun hän toi esiin mitä hirvittävintä kurjuutta ja tämän vastenmielisimmän sairauden, josta yhteiskuntamme koko surkeudessaan kärsii. Ja kun viranomaiset vielä suojelevat sellaista siveettömyyttä - mitä siitä pitäisi ajatella? Itse en voi ajatella muuta kuin että ihminen on pahempi kuin eläin, ja milloin tulee se aika, jolloin ihminen nousee moraalisesti korkeammalle?

Tässä kirjeessä Lydia tuomitsee jo jyrkemmin siveellisyyden, tai oikeammin siveettömyyden, tilan Suomessa. Tekstistä puuttuu toki konkretia, hänestä voi tuntua vaikealta kertoa niistä asioista, joista on luennoilla tai Huldalta kuullut. Mutta yhtä kaikki, Lydia asettuu yhteiskunnan kaksinaismoralismia vastaan koko sydämellään. Yhtenä osoituksena Lydian vahvoista tunteista on hänen tekstinsä viimeistelemättömyys, ikään kuin se olisi syntynyt suuren tunnekuohun vallassa.

Hän jatkaa pitempäänkin aiheesta ja kertoo siveellisyysyhdistyksen perustamissuunnitemista. Yksi haasteellinen asia yhdistyksen perustamisessa on kysymys, miten sen tulevissa säännöissä suhtaudutaan poliisiviranomaisiin. Jos yhdistys ei sääntöjensä mukaan saa vastustaa poliisia, se ei pysty kunnolla vastustamaan laillistettua siveettömyyttä, mikä kuitenkin olisi yhdistyksen keskeisimpiä tavoitteita. Lydia kertoo myös rouva A.M.:n nyt matkustaneen Pietariin mutta tulevan sieltä myöhemmin takaisin Helsinkiin ja pitävänsä silloin esitelmän nimenomaan nuorille miehille. Ennen Pietariin lähtöään hän oli jättänyt ilmoittautumislistan ja kertonut, että jos 20 miestä ilmoittautuu luennolle, hän pitää sen. Lydian mukaan jo viikkoa aiemmin listalla oli ollut 25 nimeä, joten luento tultaisiin varmasti pitämään.

Reilu viikko myöhemmin Lydia kirjoittaa taas samasta teemasta. Hän on saanut Hugolta kirjeen ja tahtoo nyt oikoa tämän väärinymmärryksiä, ja ehkä pehmentää aiemmin sanomaansa. Hugo suhtautuu selvästikin siveellisyysyhdistykseen kriittisemmin kuin Lydia:

En svag sida hos mig är, att medan jag talar med folk, uttala en mening och endast tänka fortsättningen i den barnsliga tron att jag är förstådd. Om Du minns så har Du erfarit eller rättare kommit underfund med detta förhållande. Detsamma tycks vidlåda mig äfven vis à vis brefskrifning, och jag tror att Du litet missförstått mig angående fru A.M. & sedlighetsföreningen. Icke tror jag heller att Helsingfors fruntimrena i allmänhet äro olika de af Kielland beskrifna och att en fin föreningsverksamhet skulle ha några varaktiga följder. Men sådana som fröken Emma Åman, hvilka helt och hållet hängifvit sig åt saken, de kunna uträtta bra mycket, och bland föreningens medlemmar finns personer som af intresse, och icke för att det är modernt, ingått i densamma. När jag sednast nämnde om föreningen och gladde mig deråt, var det endast derföre, menniskorna blifvit, åter engång uppmärksamgjorda på sina pligter mot sina medmenniskor och sina närmaste egna i främsta rummet. I verkligheten tror jag således, att den enskilda mera, än en förening är i stånd att uträtta något härvidlag. Och nu lemnar jag å min sida detta ämne tillsvidare. [16.3.1885]

Yksi heikoista puolistani ihmisten kanssa puhuessani on, että lausun sanottavani ja sitten vain mietin jatkoa olettaen lapsellisesti, että minut on ymmärretty oikein. Muistat varmaan, että sinullakin on tästä kokemusta. Sama piirre tuntuu minulla olevan kirjeenvaihdossakin, ja luulen, että olet hieman ymmärtänyt väärin sanomani koskien rouva Andersson-Meijerhelmiä ja siveellisyysyhdistystä. En minäkään usko, että Helsingin naisväki eroaa Kiellandin kuvaamista naisista ja että hienostelevalla yhdistystoiminnalla olisi pysyviä seurauksia. Mutta sellaiset kuin Emma Åhman, jotka aivan kokonaan omistautuvat asialle, he voivat saada paljonkin aikaan, ja yhdistyksen jäsenissä on henkilöitä, jota kiinnostuksesta, eivät vain moderniuden takia, ovat mukana toiminnassa. Kun viimeksi mainitsin yhdistyksen ja iloitsin siitä, tein sen vain, koska ihmiset ovat taas kerran tulleet muistutetuiksi velvollisuuksistaan kanssaihmisiään ja varsinkin läheisimpiään kohtaan. Todellisuudessa uskon siis, että yksilö saa tässä asiassa enemmän aikaan kuin jokin yhdistys. Ja nyt jätän tämän aiheen toistaiseksi.

Vaikka Lydia oli aiemmin iloinnut mahdollisen siveellisyysyhdistyksen perustamisesta, hän myöntää tässä Hugolle, että kenties osittain kyse on helsinkiläisen naisväen innostuksesta kaikkea muodikasta kohtaan ja että itse yhdistyksen perustaminen ei tuo ratkaisua itse yhteiskunnalliseen ongelmaan. Norjalaiseen kirjailijaan Alexander Lange Kiellandiin (1849-1906) viittaaminen jää tässä epäselväksi, mutta tulkitsen, että Hugo on kirjeessään verrannut Helsingin yhdistysintoilua johonkin, mitä Kielland on yhteiskuntakriittisissä teoksissaan kuvannut (mahdollisesti romaaniin Else, joka ilmestyi Norjassa vuonna 1881 ja jossa Kielland kuvaa yläluokan moraalista tekopyhyyttä; mutta kaikki tämä on vain arvailuani). Kuitenkin Lydia uskaltaa myös puolustaa kantaansa. Hän mainitsee esimerkkinä Emma Åhmanin ja kertoo, että yhdistyksen aktiiveissa on muitakin henkilöitä, jotka todella haluavat toimia siveellisyysliikkeen puolesta. Hän kuitenkin toteaa viisaasti, että tärkeintä tässä järjestäytymisessä ei ole yhdistystoiminta itsessään vaan se, että yksilöt ymmärtävät oman vastuunsa lähimmäisiään kohtaan.

Huhtikuussa, reilu kuukausi myöhemmin, Lydia palaa taas rouva Anderson-Meijerhelmiin:

Fru Anderson Meijerhelm är åter här och har hållit sitt tillärnade föredrag för unga män. Oskar var äfven der och hade kopt [sic] en bok, af hvilka hon haft till försäljning, "Om ungdomens sedliga uppfostran" af doktor Elisabeth Blackwell. Hulda läste den högt för mig i dag. Jag tyckte mycket om den och skulle gerna läsa den tillsammans med Dig. I fall Du önskar läsa denna bok, skulle jag köpa den här och hemta med mig, den kostar endast 1.40 p. Jag tror att Du skulle tycka om den. [21.4.1885]

Rouva Andersson-Meijerhelm on tullut takaisin, ja hän on pitänyt lupaamansa esitelmän nuorille miehille. Oskarkin oli kuuntelemassa, ja hän osti yhden kirjoista, joita rouva A.M. myi. "Nuorison siveyskasvatuksesta", jonka on kirjoittanut tohtori Elizabeth Blackwell. Hulda luki sen minulle ääneen tänään. Pidin siitä kovasti, ja haluaisin lukea sen yhdessä sinun kanssasi. Mikäli haluaisit lukea tämän kirjan, voisin ostaa sen ja tuoda mukanani, se maksaa vain 1.40 p. Uskon, että pitäisit siitä.

Lydia mainitsee Oskarin olleen kuuntelemassa nuorille miehille suunnattua esitelmää, mutta ei kerro mitään esitelmän sisällöstä tai Oskarin ajatuksista. Oskar on kuitenkin ostanut aihepiiriä käsittelevän kirjan, jonka on kirjoittanut jo tässä vaiheessa eläkkeellä oleva brittilääkäri, Elizabeth Blackwell (1821-1910), joka varsinkin eläköityään osallistui aktivisesti keskusteluun Euroopan sosiaalisista ja moraalisista uudistuksista. Lydia ilmaisee halunsa lukea tämä kirja yhdessä Hugon kanssa vielä myöhemmin, vaikkakin, tai varmasti juuri siksi, että hän itse jo tuntee kirjan sisällön.

Tämän jälkeen Lydia ei enää suoraan ota puheeksi siveellisyyskysymystä kirjeissään, kevättä rytmittävät jo naimisiinmenoon liittyvät kysymykset ja Hugon ja Lydian kesäksi suunnittelema häämatka Norjaan. Joka tapauksessa siveellisyyskeskustelu on ollut Lydialle tärkeä. Emme kuitenkaan koskaan saa tietää, minkälaista keskustelua Lydia ja Hugo aiheesta kävivät sitten myöhemmin.