Miten ruotsin kieli hiljennettiin? Joensuun tyttökoulun opetuskielen tapaus

Vuosi 1865 on tärkeä Joensuun koulujen historiassa. Silloin perustettiin sekä nelivuotinen reaalikoulu (yläalkeiskoulu) pojille että yksityinen tyttökoulu. Poikien koulun oli määrä toimia sekä ruotsiksi että suomeksi, mutta historiankirjojen mukaan se toimi lähinnä suomeksi. Tyttökoulussa (Privata fruntimmersskolan i Joensuu) sitä vastoin opetuskieli oli suurelta osin ruotsi, kunnes syksystä 1881 lähtien koulu muuttui luokka-aste kerrallaan suomenkieliseksi. Tähän varmasti vaikutti se, että kaupunkiin ei ollut pystytty perustamaan vastaavaa suomenkielistä koulua tytöille ja paine suomenkielisten perheiden tyttöjen koulutusmahdollisuuksien laajentamiseen oli suuri. Merkittävää oli myös paikkakunnan lehden Karjalattaren voimakas fennomaaninen kirjoittelu kielikysymyksestä. 

Minun piti alunperin kirjoittaa tähän päivitykseen eräänlainen prosopografinen kuvaus (tietyn ryhmän henkilöiden historian ja heidän keskinäisten suhteidensa tutkimus) tyttökoulun 15 ensimmäisen vuoden oppilaista. Oppilaskannan kuvaus on kuitenkin yhteydessä moneen tekijään, ja aihe alkoi paisua valtavaksi hallita. Alunperin, blogia perustaessani, olin naiivisti uskonut pysyväni poissa kielitaisteluista, mutta nyt ymmärrän, että Joensuun tyttökoulun alkuvuosikymmeniä tutkittaessa tätä aihepiiriä on mahdoton välttää. Niinpä tämänkertaisessa päivityksessäni keskityn enemmän ajan poliittiseen ilmapiiriin ja yritän tulevissa päivityksissäni palata selkeämmin mikrohistoriaan. Keskitän huomioni siihen, millä tavalla ruotsin kieleen ja ruotsinkielisyyteen suomenmielisessä politikoinnissa suhtauduttiin ja miten tämä on saattanut vaikuttaa paikkakunnan ruotsinkielisiin yksilöihin. 

Tyttökoulun lähtökohdat

Ruotsinkielisen tyttökoulun paikkakunnalle perustivat Savonlinnasta tulleet siskokset Vilhelmina ja Josefina Tavast. Heidän sisarensa Adelaide ja Augusta olivat vuonna 1858 saaneet luvan perustaa vastaavan koulun Savonlinnaan.

Joensuuhun kotiuduttuaan Tavastin siskokset olivat reippaita ja tulevaisuudenuskoisia ja saivatkin tyttökoulun toiminnan vauhtiin nopeasti. Muutaman vuoden kuluttua he molemmat kuitenkin kuolivat - ilmeisesti nälkävuosien aiheuttamiin kulkutauteihin - ja heidän sisarensa Adéle (= Adelaide?) siirtyi koulun rehtoriksi vuonna 1868. Lisäksi hän opetti koulussa saksaa ja ranskaa 1880-luvulle saakka. Adéle oli sivistynyt ja kyvykäs rehtori ja opettaja.

Adéle Tavast (1827-1911), tyttökoulun monivuotinen rehtori
(Kuva: Joensuun kaupungin historia II-IV)

Koulu oli siis ruotsinkielinen, mikä ei silloin ollut mitenkään erikoista. Suomeen oli tuolloin perustettu vain yksi suomenkielinen tyttökoulu, Jyväskylään. Tuohon aikaan voimassa olevan koulujärjestyksen mukaan tyttökoulujen tehtävä oli tähdätä huoliteltuun virkamiesten ja sivistyneistön tyttärien naiskasvatukseen. Suurin osa Sisä-Suomenkin virkamiehistöstä ja sivistyneistöstä oli ruotsinkielistä, joten ruotsi oli luonnollinen koulutuskieli.

1800-luvun loppua kohti voimistunut poliittinen ideologia, yksikielisyyttä ihannoiva nationalismi, alkoi horjuttaa ruotsinkielisen koulusivistyksen itsestäänselvyyttä. Joensuussa vahvasti fennomaaninen sanomalehti Karjalatar painosti niin näkyvästi ja kuuluvasti tyttökoulun suomenkielistämiseen, että syksystä 1881 opetuskieleksi vaihdettiin suomi. Näin kaupungista katosi hiljalleen kokonaan ruotsinkielinen tytöille suunnattu opetus.

Täysin ruotsinkielisenä aikanaan tyttökoulu otti kirjoihinsa 168 oppilasta. Kolmena ensimmäisenä vuonna oppilaita otettiin 31, ja näistä viisi oli poikia, kolmesta eri perheestä. Tämä on jännittävä yksityiskohta, kun tietää, että nuo pojat olisivat voineet aloittaa opintonsa myös (suomenkielisessä) poikakoulussa. He olivat apteekkari Anders Olsonin sekä kauppiaitten Antti Mustosen ja Ivan Kononoffin poikia. Palaamme näihin poikiin myöhemmin.

Nationalismi ja fennomania nykytutkijan näkökulmasta

On luonnollista, että suomenkielisen kansan koulutusmahdollisuuksia oli parannettava huomattavasti, olivathan he asukkaiden enemmistö ja yhteiskunnan kehittyessä koulutuksen merkitys kasvoi. Hämmentävää nykyajan näkökulmasta on kuitenkin, että kehitys tapahtui Sisä-Suomen ruotsinkielisen väen kielellisiä oikeuksia kaventamalla. Osaksi tilanteen selittää ruotsinkielisen sivistyneistön piirissä samoihin aikoihin varsin muodikkaaksi tullut fennomania, joka innotti monia ruotsinkielisiä säätyläisiä vaihtamaan kielensä suomeksi tai vähintäänkin suosimaan suomen kieltä (ruotsin kustannuksella). Mutta samaan aikaan nationalismin mukanaan tuoman yksikielisyysihanteen ja fennomanian nimissä onnistuttiin tehokkaasti tukahduttamaan Sisä-Suomen monikielisyys aivan muutaman sukupolven aikana. Nekin ruotsinkieliset, jotka eivät olleet erityisen innostuneita kielenvaihdosta ja jotka kuitenkin käytännön syistä osasivat myös suomea, joustivat suomenkielisillä paikkakunnilla kielellisistä oikeuksistaan. Näillä seuduilla ruotsinkieliset usein edustivat virkamiehiä, sivistyneistöä ja taloudellisesti muuta väestöä paremmassa asemassa olevia, joten heidän vähemmistöoikeuksiaan ei juuri kukaan, edes he itse, halunnut puolustaa, koska ajan henki oli sorretun "Saarijärven Paavon" puolella.

Ennen nationalismia ja suomen kielen vahvistamispolitiikkaa ei oikeastaan kovasti mietitty, mitä henkilökohtaisella tasolla merkitsee käsite äidinkieli. Monikielisyys paikkakunnilla, joilla erikielisiä eli, oli enemminkin itsestäänselvyys kuin anomalia, ja varsinkin henkilöt, jotka liikkuivat säännöllisesti erikielisten yhteisöjen välillä, oppivat mutkattomasti myös käyttämään näitä eri kieliä. Mutta vasta nationalismin ja suomen kielen innostuksen noustua muut kielet, varsinkin ruotsi, alettiin nähdä suomen kielen edistymisen esteenä ja sen vihollisena.

Fennomaaninen narratiivi

Karjalatar oli Joensuun ensimmäinen ja pitkään ainoa sanomalehti. Se perustettiin vuonna 1874 fennomaanisen aatteen ympärille, ja sen piirissä toimikin juuri Joensuun koulumaailman fennomaaneja. Myöhemmin, kun Venäjän ote suuriruhtinaskunnassa kiristyi, Karjalatar identifioitui lähinnä vanhasuomalaisena lehtenä.

Vuodelta 1880 lehdestä löytyy paljon "ruotsikkojen" parjaamista ja suomen kielen marttyyrikohtalon kuvausta. Tähän blogipäivitykseen mahtuu vain muutama esimerkki. Karjalattaren ja eräiden muidenkin sen ajan lehtien (kieli)poliittisen narratiivin tieteellinen tarkastelu ansaitsisi ihan oman tutkimuksensa.

Seuraavassa tarkastelen muutamaa sitaattia Karjalatar-lehdestä niiltä ajoilta, kun tyttökoulun kielikiistan liekki löi korkeimmalle. 

"Erittäin tärkeätä onkin Suomalaisten tyttökoulujen aikaansaaminen, sillä täten juuri kaswawan kansan ja nousewan nuorison suomalaistuminen paraiten woipi onnistua ja tätä nykyä wielä ruotsalaisten tyttökoulujen yliwallan kautta suomalaisilla seuduilla suomenkielinen kirjallisuus ja kansallinen mieli on terra incognita eli tuntematon ala suurelle osalle niinkutsutuin siwistyneitten perheitten naisista ja kumminkin suomenkieliset kaunokirjallisetkin tuotteet tarjoisiwat nuorille naisille paljon parempaa lukemista, kuin ne ruotsalaiset romanit, joita tawallisesti luetaan." Karjalatar 2.1.1880

Karjalatar ilmaisee vuoden 1880 alkupäivinä huolensa siitä, että suomenkielisillä seuduilla ei vielä ole tarpeeksi suomenkielisiä tyttökouluja. Tämä on taatusti ollut ihan aiheellinen huoli, mutta sitaatin jälkimmäinen osio hämmentää. Tavoitteena on nousevan nuorison suomalaistuminen, ja ruotsinkieliset tyttökoulut asemoidaan tämän suomalaistumisen esteeksi. Ensinnäkin kirjoittaja katsoo, että nouseva nuoriso ei ole kirjoitushetkellä tarpeeksi tai ollenkaan "suomalaista" ja että sen hetkiset tyttökoulut eivät tarjoa tarkoituksenmukaista opetusta. Kuitenkin Joensuun ruotsinkielisessä tyttökoulussa suomen kieli oli tuolloin pakollinen oppiaine ja Suomen historia opetettiin suomeksi. Niinpä on hieman vaikea eläytyä näin voimakkaaseen huolenilmaukseen. Toiseksi, ruotsinkielinen kirjallisuus katsotaan kelvottomaksi. Lähinnä se kertoo ajan historiallisesta kontekstista, jossa suomen kieli kirjallisena ilmaisukeinona koettiin vielä niin hataraksi ja hennoksi, että ihmiset yritettiin saada luopumaan kokonaan vanhoista lukutottumuksistaan. Vielä hämmentävämmäksi asian tekee se, että tuon ajan kirjailijoistamme esim. Minna Canth hyötyi kovastikin kaksikielisyydestään ja juuri ruotsin kielen taitonsa ansiosta pystyi pitämään yhteyksiä pohjoismaisiin kollegoihinsa sekä lukemaan heidän teoksiaan ja tutustumaan kirjallisuuden uusiin  suuntauksiin. Ruotsin kielen käyttö ei siis ainakaan hänen kansallista mieltään ja kykyään kirjoittaa suomeksi turmellut.

Karjalattaressa ilmestyy vuonna 1880 pitkä kirjoitussarja "Kirjeitä maalta", jonka tekijää ei paljasteta. Nykylukijaa ihmetyttää, kuinka vahvoin ja jyrkin sanakääntein poliittista keskustelua on käyty ja kuinka paljon vastakkainasettelua Karjalattaren sivuilta löytyy. Joensuun ruotsinkielisten asukkaiden yksityiskirjeistä en tähän mennessä ole tuota vastakkainasettelua löytänyt, ja monille kaksikielinen elämä ja niin suomen kuin ruotsin kielellä toimiminen on ollut ongelmatonta ja arkipäiväistä.

"Äiti, tuo perheen sielu"

Lokakuun alussa Karjalatar julkaisee "Kirjeitä maalta" -sarjan seitsemännen osan, ja siinä aiheena on nimenomaan Joensuun tyttökoulu. Tässä kirjoituksessa sävy on kiristynyt selkeästi saman vuoden kevään kirjoituksista. Alla muutamia itseäni kiehtovia otteita:

"Se, että koetetaan yhä edelleen saada äiti, tuo perheen sielu, niin epäkansalliseksi kuin suinkin mahdollista, joka ylenkatsoisi ja halweksisi kaikkea omaa, kaikkea kansallista, joka saattaa tuossa turhamaisuudessaan mennä niinki loitos, "että unhottaa wanhan isänsä ääneti istumaan joulukuusen juhlawalossa, kun waan saapi pitää seuraa niiden kanssa, jotka osaawat siwistynyttä kieltä." - Isänkieli on raakaa - jäykkää - se ei sowi siwistyneen seuraan. - Johan yksistään Suomenkielen puhuminen on semmoinen "parias-merkki" ihmisessä, että tuskin sen kielen käyttäjää sopii ihmisen wertaiseksi tunnustaa, ja tällainen mieli ei suinkaan ole omiansa kohottamaan ja herättämään kansallishenkeä. [---] Siwistys, joka ei ole kansallinen, ei myöskään woi olla yleis-inhimillistä siwistystä. Se on ainoastaan ulkonaista tottumista, jota sopii verrata apinan harjaantumiseen. Semmoiselta siwistykseltä puuttuu kaikkinainen kansallinen into, kaikkinainen omaleimaisuus, kaikkinainen woima kehkeämiseen." Karjalatar 1.10.1880.

Tämän luettuani ymmärsin, että olettamukseni, jonka mukaan nimenomaan naisten kielellisten historioiden kuvaus tuo meille uutta perspektiiviä ja myös selityksiä kielenvaihtoprosessista, on oikea. Tässä otteessa kirjoittaja korostaa naisen ja äidin roolia perheessä: on tärkeää tehdä tulevasta äidistä mahdollisimman kansallinen (lue: suomenkielinen), jotta hän voi kasvattaa lapsensakin sellaisiksi. 

Silmiinpistävää on kirjoittajan marttyyrimainen sarkasmi - suomenkielisyyttä kuvataan siinä ikään kuin ruotsin koulussa omaksuneen tyttären näkökulmasta. Se tehdään kuitenkin varsin ilkeällä tavalla, olettamalla, että tyttö häpeää isäänsä ja jättää hänet yksinään, jotta itse voi osallistua ruotsinkieliseen, sivistyneeseen seuranpitoon. 

Onko tässä takana ollut jokin todellinen tapaus, sitä en voi tietää. Mutta herää epäilys, että kirjoittaja on ehkä omakohtaisesti kokenut huonommuutta ja häpeää suomenkielisyytensä takia. Tällainen tunne toista kieltä puhuvien seurassa ja turhautuminen, kun ei pysty ilmaisemaan itseään toivomallaan tavalla, on aivan luonnollista. Nykytutkimuksen valossa tiedämme kuitenkin, että ratkaisu tällaisissa kielitaidon kannalta epäsymmetrisissä keskustelutilanteissa ei ole toisen kielen käytön kieltäminen. Tilanteet, joissa joku jää ulkopuolelle vajavaisen kielitaitonsa takia, selvitetään sopimalla yhteisistä toimintasäännöistä. Voidaan vaikkapa sopia, että suomen kieltä osaamaton saa puhua ruotsiksi ja toiset kääntävät hänen puheensa ruotsia osaamattomalle suomenkieliselle. Tilannetta toki helpottaa, jos suurin osa keskustelijoista ymmärtää passiivisesti toistakin kieltä. Silloin voidaan sopia, että jokainen puhuu omaa vahvinta kieltään. Toki tällainen tilanne on erityislaatuinen ja siihen pitää harjaantua ja tottua. Mutta toisaalta Itä-Suomessa on aina ollut monikielisyyttä eri kieliryhmien välillä, koska se satoja vuosia oli kahden suuren valtakunnan häilyvää rajamaata. Monikielisyys ei siis ole ollut alueella mikään epäluonnollinen asetelma, toisin kuin nykyajan näkökulmasta helposti saatetaan olettaa.

Tiedämme myös, että kielenoppiminen perustuu pitkälti nimenomaan mallioppimiseen ja matkimiseen. Koko moderni sosiaalista vuorovaikutusta korostava kielenoppimisteoria perustuu tähän. Mistään apinamaisesta temppujen oppimisesta ei ole kyse, vaan perustavanlaatuisesta inhimillisestä toiminnasta. Vaikuttaakin hiukan siltä, että tyttöoppilaiden mahdollinen sosiaalisen piirin laajentuminen kasvavan kielitaidon avulla on koettu uhkaavana tekijänä. Jos nainen pystyy toimimaan sellaisilla elämän osa-alueilla, joilla mies ei, miehen on vaikeampi hallita häntä.

En voi olla tässä kohtaa ajattelematta 1800-luvun menestyneitä pohjoiskarjalaisia perheitä; joissakin tapauksissa historian kirjoihin jääneen, esim. kaupan alalla menestyneen miehen vaimo on ollut pappis- tai virkamiessuvun tytär. Vaimo on todennäköisesti osannut myös suomea, mutta jo lapsuudestaan saattanut tottua siihen, että ruotsi on ollut kotikieli ja sosiaalinen seurustelukieli. Porvarisperheiden äideillä on tuohon aikaan ollut keskeinen rooli lasten ja varsinkin tyttöjen kasvatuksessa, ja siksi suomenkielistämispolitiikassa on ollut tarkoituksenmukaista manipuloida juuri tyttöjä, naisia ja äitejä. Vaikka tuohon aikaan kaikkia ihmismielen ja kielen välisiä suhteita ei osattu sanottaa, oma äidinkieli on ollut keskeinen osa identiteettiä eikä siitä ole ollut helppo luopua. Kielipoliittinen painostus on saattanut aiheuttaa paljon henkistä tuskaa ja syyllisyyttäkin. 

Tätä tukee myös fennomaanisista kielenvaihtajaperheistä tehdyt tutkimukset, jotka osoittavat, että suomeen vaihtamisessa usein juuri perheen isä on ollut kunnianhimoisempi ja periaatteellisempi osapuoli. Isälle suomen kieli on ollut eräänlainen poliittinen projekti ja tavoite. Äiti, joka tuohon aikaan on ollut varsinkin pienille lapsille se läheisempi vanhempi, on ehkä halunnut puhua omaa tunteittensa kieltä, äidinkieltään, ja kielenvaihto suomeen ei ole läheskään aina hänen kohdallaan onnistunut. 

Kielipedagogisia mietteitä

Karjalattaren toimitus on kirjoittanut Kirjeitä maalta -tekstin loppuun joitakin huomioita, ehkä kuin hiukan sovitellakseen ja lieventääkseen tekstin sanomaa. Kirjoittajana on mahdollisesti Johan Magnus Alopaeus, joka itse toimi tyttökoulunkin (ruotsin ja historian) opettajana, mutta oli jo aiemmin kovasti ajanut suomenkielistä tyttökoulua paikkakunnalle:

"Syynä siihen taas, että täkäläisellä tyttökoululla ruotsalaisenakin on ollut paljo oppilaita, on epäilemättä se seikka, että tällä koululla on ollut wakawa, uuttera ja ja innokas naisjohtaja sekä hartaita, kansallismielisiä naisopettajia ja kenties on useilla wanhemmilla se käsitys, että lapset toista kotimaista kieltä [!] woiwat oppia ainoastaan siten, että tämä kieli käytetään opetuskielenä, waikka täten oppiaineitten lukeminen tietysti tuntunee jotenkin raskaalta niistä oppilaista, jotka eiwät kouluun tullessaan sitä kieltä osaa, kun sitä wastoin suomenkieli on käytännöllisesti kaikille oppilaille niin tuttu, että huokeasti woisi sitä opetuskielenä käyttää." Karjalatar 1.10.1880

Fennomaani mielellään demonisoi ruotsinkielisyyttä ja pitää sitä epäisänmaallisena, mutta Joensuun paikallisissa olosuhteissa, joissa kaikki tuntevat toisensa, on yksilötasolla saattanut tuntua pahalta toimia sillä tavalla. Siksi toimittaja korostaa, että ruotsinkielisellä tyttökoululla on ahkera ja motivoitunut naisrehtori ja kansallismielisiä opettajattaria, sekä painottaa, että tästä syystä niin monet perheet ovat kokeneet koulun ruotsinkielisyydestä huolimatta hyväksi. Lisäksi toimittaja ottaa kantaa kielipedagogiikkaan ja rivien välissä korostaa, että toista kotimaista kieltä voi oppia myös, vaikka se ei olisi opetuskielenä. Itse käsitteen "toinen kotimainen kieli" käyttämiminen tässä osoittaa, että toimittaja näkee ruotsin samanarvoisena suomen rinnalla - eikä ehkä niin vahingollisena kansallismielelle kuin Kirjeitä maalta -tekstien kirjoittaja.

Nykypäivän näkökulmasta voi helposti olla jälkiviisas. Tiedämme nyt, ihan tutkimuksenkin valossa, että vieraan kielen luokkahuoneopetuksella on omat rajoituksensa ja hankaluutensa, nimenomaan aktiivisen kielenkäytön, erityisesti suullisen taidon oppimisessa. Moni tuohon aikaan ruotsinkieliseen  kouluun lapsensa laittanut suomenkielinen perhe on tavallaan valinnut lapselleen kielikylpyopetuksen, vaikka käsitettä ei tunnettu. On ironista, että nykyään kielikylpyopetus on Suomessa erittäin suosittua, nimenomaan suomenkielisen lapsen laittaminen ruotsinkieliseen kielikylpyyn.

Kun Joensuun tyttökoulu muutettiin suomenkieliseksi, tässä prosessissa ei ymmärretty paikkakunnan kielellisten resurssien ekologiaa. Tarkoitan sitä, että resursseja ei ylläpidetty, niitä ei hyödynnetty eivätkä ne saaneet elää eteenpäin seudulla. Ei tajuttu, että suvussa "aina" läsnä ollut ruotsin kieli todella katoaa, jos sitä yhteisössä pidetään vahingollisena ja nuorempia sukupolvia ei kannusteta sen käyttöön. Moni ruotsinkielinen ja kaksikielinen perhe menetti osan kieliresursseistaan suurelta osin ajan poliittisen hengen takia, sosiaalisten paineiden vuoksi. Monikielisyyden etuja ei yksikielisyyteen pyrkivän nationalismin silmissä ymmärretty. 

Menetystä ei ehkä heti tajuttu, koska tämä ei vaikuttanut jo ruotsia osaavien henkilökohtaiseen kielitaitoon, vaan vasta seuraavaan sukupolveen, jonka taidot olivat jo rajallisemmat. Vielä 1900-luvun alussa tyttökoulun ruotsin opetuksessa ehdittiin pitkälle, ja esim. koulun viidennellä eli viimeisellä luokalla tyttöjen kielitaito oli niin hyvä, että opetuskieli oli ruotsi ja lukulistalla oli kirjallisuuden klassikkoja.

Olsonin, Mustosen ja Kononoffin pojat

Palatkaamme vielä hetkeksi niihin viiteen poikaan, jotka ruotsinkielisen tyttökoulun alkuvuosina laitettiin tyttökouluun eikä suomenkieliseen poikakouluun. Apteekkari Olsonin perhe oli todistettavasti ruotsinkielinen, ja myöhemmin pojat Hugo ja Ossi jatkoivatkin opintojaan Kuopion ruotsinkielisessä poikakoulussa. Mutta kauppias Antti Mustonen oli "umpisuomalainen" ja kouluttamaton, kauppias Ivan Kononoffin nimi puolestaan viittaa jonkinlaisiin venäjänkielisiin juuriin. Molempien vaimot olivat kotoisin Itä-Suomesta ja pappissukujen jälkeläisiä. Vaimon perheessä oli siis mahdollisesti sukupolvien ajan puhuttu ruotsia, vaikka suomeakin on varmasti käytännön syistä osattu. Valitettavasti en ole vielä löytänyt juurikaan tietoja näistä naisista, enkä siis voi olla varma väittämistäni. Mutta luulen, että näiden perheiden äideillä on ollut suuri merkitys siinä, mihin kouluun lapset on Joensuussa laitettu. Jos perheen äiti on puhunut omassa lapsuudenkodissaan ruotsia, hän on todennäköisesti myös omassa kodissaan puhunut ruotsia lapsilleen ja ruotsinkielinen koulu on tuntunut mitä luonnollisimmalta valinnalta.

Kun mikään ei riitä

Tyttökoulun suomenkielistyminen lähti liikkeelle syksyllä 1881. Mutta se ei näytä riittäneen Karjalattaren kirjoittajalle "Jussille", joka saman vuoden lokakuun lopussa sanailee mm. seuraavalla tavalla:

"Mutta sitä wastoin ruotsinkieli on seuraelämässä saawuttanut itselleen yhä suuremman wallan; pysyypä tämä kieli yleisenä seurustelu-kielenä, waikka seurassa on niitäkin, jotka eiwät ruotsia osaa, ja on tämänkin kirjeeen kirjoittaja, wieläpä täydellä syylläkin, jo mainitussa suhteessa ollut moitteen-alaisena. Suotawaa olisi, että seura-elämästä poistuisiwat tämmöiset epäkohdat, jotka wanhasta, totutusta pahasta tawasta ja epähuomiosta enimmiten tapahtuwat ja senkin tähden, että seurassa on niitä, joilla on ollut waikeampi suomeksi, kuin ruotsiksi ottaa osaa keskusteluun. Kansallishengen wirkistämiseksi olisi siis warsin tarpeellista, että täälläkin perustettaisiin "Suomalainen Seura", joka kerta kuukaudessa jonakin maallemme tahi paikkakunnallemme tärkeänä päiwänä kokoontuisi luentoja, laulua ja soitantoa kuulemaan sekä suomeksi keskinäistä pakinaa pitämään." Karjalatar 28.10.1881

Nyt huomion kohteena on ihmisten seuraelämässä käyttämä kieli. Jännittävää on se, että ruotsin kielen käyttöä pidetään liian yleisenä ja vaarallisena ilmiönä ja sen katsotaan jopa vahvistuneen paikkakunnalla, jonka toisessa yhteydessä mainitaan olevan "umpisuomalainen". Valitettavaa on se, jos pelkästään suomenkielinen henkilö on jätetty keskustelun ulkopuolelle kielellisistä syistä. Kuitenkin hämmentävää on, että ruotsin kielen käyttö julkisessa tilassa ja ystävien kesken käytettävänä seurustelukielenä on leimattu "epäkohdaksi" ja "pahaksi tavaksi". Käsite äidinkieli ja ymmärrys sen käytön tärkeydestä yksilölle on isänmaallisessa politikoinnissa täysin ohitettu.

Lääkkeeksi tämän epäkansallisen tilanteen muuttamiseksi kirjoittaja ehdottaa, että paikkakunnalle perustettaisiin "Suomalainen Seura", jonka piirissä kaikki käyttäisivät suomea. Ilmeisesti Joensuun ylempi sosiaaliluokka on todella ollut pitkälle ruotsinkielistä, koska tällaista suomen kielen ohjelmallista harjoittelua peräänkuulutetaan. Helsingin Suomalainen seura perustettiin vuonna 1869 eli 12 vuotta tätä kirjoitusta aiemmin. Joensuuhun vastaava seura perustettiin vuonna 1884, mutta samaan aikaan myös ruotsinkielinen seuraelämä kaupungissa jatkui.

Samoihin aikoihin Kuopiossa...

1890-luvun alussa painiskeli suomalaisen kirjallisuuden uranuurtaja Minna Canthkin kieliriitojen keskellä kotikaupungissaan Kuopiossa. Hän kirjoitti ruotsiksi näytelmäänsä Sylvi, ja koska Suomalaisen teatterin Kaarlo Bergbom tästä oli suutahtanut, kirjoitti Minna hänelle viisaasti seuraavin sanoin:

"Käsitykset ’fennomania’ ja ’svekomania’ eivät minulle enää eksisteeraa. Ne ovat menneitä. Aika on nyt toinen, ajan tarpeet ovat toiset. Ruotsalaisia ei meistä millään mahdilla enää tule, mutta meidän on katsominen, että entinen kieliriita loppuu ja huomataan ei ainoastaan tarpeettomaksi mutta vaaralliseksikin. Se hitunen mikä meillä vielä on jäljellä ruotsalaista kulttuuria, ei estä eikä paina suomalaista henkielämää, siinä on kansallisuudellemme vaan tukea, ei haittaa, sillä se on side, joka yhdistää meitä länsi-Europan sivistykseen ja varjelee senkin kautta idästä tulevia vaaroja vastaan."

Samoihin aikoihin oli tämä suomalaisuuden ikoni laittanut nuorimman tyttärensä Lyylin ruotsinkieliseen kouluun Kuopiossa (Privata svenska reallyceum för gossar och flickor i Kuopio), koska halusi tyttärensä käyvän yhteiskoulua ja oppivan koulussa samat asiat kuin pojatkin. Tasa-arvo meni kielen edelle ja kas kummaa - suomea osattiin Canthin perheessä siitä huolimatta.

Lähteitä:

Ikonen, Elina & Bister Melina 2020. Svenska språket i Joensuu under borgmästare Nysténs tid 1871-1901. Teoksessa Svenskan i Finland 18. 58-71. Svenskan i Finland 18 (utupub.fi) 

Joensuun kaupungin historia I. 1985.

Joensuun kaupungin historia II-IV. 1986.

Joensuun suomalainen tyttökoulu. Kertomus vuosilta 1899-1904.

Lindgren, Klaus & Lindgren Anna-Riitta 2006. Suomen suuriruhtinaanmaan säätyläisten kielenvaihto. Teoksessa Kahden puolen Pohjanlahtea I. 326-396.

Maijala, Minna 2019. ”Käsitykset fennomania ja svekomania eivät minulle enää eksisteeraa” - Kielikello 1/2019

Lydian kevät 1885 Helsingissä, osa 5: Joensuulaiset nuoret pääkaupungissa

Maria Tarasoff 1900-luvun alkupuolella.
Maria kävi Joensuun ruotsinkielistä tyttökoulua 1877-1883.
Lähde: Ilomantsin museosäätiö: 
Maria Tarasoff (Maikki Tarasheimo) | Ilomantsin Museosäätiö | Finna.fi

Tämä on toistaiseksi viimeinen postaukseni Lydia Suihkon Helsingin-kevääästä 1885. Tässä tekstissäni kuvailen, miten Lydian joensuulaisuus ilmenee hänen kirjeistään. En kuitenkaan nosta valokeilaan kaikkea, missä hän käsittelee joensuulaisuutta, esim. kysellen kotikaupungin asioista ja pohtien vaikkapa sisarustensa terveydentilaa. Keskityn erityisesti sellaisiin kohtiin kirjeisssä, joissa Lydia kertoo pääkaupungissa oleskelevien joensuulaisten keskinäisestä yhteydenpidosta ja suhteista.

Varsinkin ensimmäisten kirjeiden kuvauksissa näkyy joensuulaisuus ja tekstissä vilisee Lydian ja Hugon yhteisten joensuulaisten tuttujen nimiä. Kevättä kohti tällaiset maininnat vähenevät jonkin verran. Usein Lydia puhuu joensuulaisista monikossa "Joensuuboer", "Joensuuboar", mikä paljastaa sen, että joensuulaiset näyttävät pääkaupungissa kulkevan usein yhdessä.

I går ämnade vi oss till skrinnbanan, men för det dimmiga vädrets skull var banan ej alls upplyst. Wi promenerade sedan i stan och träffade på en hel hop Joensuuboer. [2.2.1885]

Eilen aikomuksemme oli mennä luistelemaan, mutta sumuisen sään takia luistinradalla ei ollut valaistusta. Menimme sitten kaupungille kävelemään ja tapasimme koko joukon joensuulaisia.

Tekstistä ei selviä, kenen kanssa Lydia on ollut liikkeelle. Mutta mahdollisesti hän oli lähtenyt ulos asuintoverinsa Huldan kanssa. Huldan henkilöllisyys ei selviä näistä kirjeistä, mutta mahdollisesti voisi olla kyse Kontiolahdelta kotoisin olevasta käsityöläisen tyttärestä Hulda Nyqvististä, joka on Joensuussa käynyt samaa tyttökoulua kuin Lydia ja on tätä vuoden vanhempi. Mutta tämä on vain villi arvaus. Muut joensuulaiset nuoret, joita Helsingissä mainitaan olevan, ovat joko virkamiesten tai varakkaiden kauppiaiden lapsia.

Helsinkiläistyneet Weckströmit

Muutamaa viikkoa myöhemmin lähettämässän kirjeessä Lydia mainitsee joensuulaisia nimeltä:

För en stund sedan var jag hos flickorna Pakarinen. De sade sig gå till Aina W. i afton med några andra Joensuuboar och sade att jag skulle komma med dem, men jag var hos henne i dag på förmiddagen. Detta skulle visst inte gjort något, men jag fick en oemotståndlig längtan att i ro få språkas med Dig i afton, ehuru det blir ganska knapphändigt genom bref. [15.2.1885]

Hetki sitten olin Pakarisen tyttöjen luona. He sanoivat käyvänsä tänä iltana Aina W.:n luona ja sanoivat, että minunkin pitäisi tulla mukaan, mutta minä olin jo Ainan luona tänään aamupäivällä. Eihän se mitään olisi haitannut, mutta minuun iski vastustamaton kaipaus saada rauhassa jutella kanssasi tänä iltana, vaikka se tuleekin olemaan aika vaatimatonta kirjeen muodossa.

Pakarisen tytöt ovat todennäköisesti Anna (1870-1948) ja Elli eli Elise (1867-1895), joiden nimet Lydia mainitsee myöhemminkin. Tytöt ovat sisaruksia ja Joensuun keskeisen vaikuttajan, kauppias Antti Pakarisen tyttäriä. Tuona keväänä tytöt ovat varsin nuoria, vain 14- ja 17-vuotiaita. He ovat käyneet Joensuussa (ruotsinkielistä) tyttökoulua. Arvelen heidän jatkaneen koulunkäyntiä Helsingissä, se selittäisi sen, miksi he ylipäänsä ovat Helsingissä keskenään. 

Aina W. on taas erittäin todennäköisesti Aina Weckström, synt. Parviainen (1859-1907), rikkaan joensuulaisen kauppias Petter Parviaisen tytär, joka edellisenä syyskesänä on avioitunut niin ikään Joensuusta kotoisin olevan tullinhoitajan pojan, Elis Weckströmin (1868-1888) kanssa. Nuoripari Weckström asuu Helsingissä ja Elis työskentelee Yleisten rakennusten ylihallituksen kamreerina. Elis on opiskellut yliopistossa (Ylioppilasmatrikkeli 1853-1899 (helsinki.fi) ja Aina käynyt Helsingissä ruotsinkielistä tyttökoulua (Karjalatar 24.8.1907). Kahden vuoden kuluttua tästä keväästä Elis aiheuttaa valtakunnallisen skandaalin, kun paljastuu, että hän on kavaltanut hurjan määrän valtion rahaa ja käyttänyt sen rahapeleihin. Hänet erotetaan työstään, hän joutuu vankilaan ja kuolee siellä keuhkokuumeeseen keväällä 1888. Leski Aina palaa Joensuuhun ja asuu siellä kuolemaansa saakka. Elis Weckströmin kavallustapauksesta ja oikeudenkäynnistä löytyy paljon luettavaa Kansalliskirjaston digitalisoiduista lehdistä (mm. Suomen Wirallinen Lehti 22.12.1887). Ainasta ja Eliksestä voisi kirjoittaa enemmän, mutta tähän blogipäivitykseen tarina ei mahdu.

Joka tapauksessa Lydian kirjeen teksti osoittaa, että Aina mielellään ottaa vastaan Joensuusta kotoisin olevia vieraita ja että Lydiakin käy luontaisesti hänen luonaan.

Ruotsia ja suomea sekaisin

Kirjeissään Lydia ei koskaan kerro eksplisiittisesti, mitä kieltä hän käyttää ystäviensä kanssa. Mutta seuraava ote kirjeestä voi paljastaa jotakin:

I dag ha vi det allra herrligaste vårväder, solsken och takdropps, jag borde just promenera till torget. Ossi och Otto komma hit i dag på sin uppvaktning, då skall Ossi få sitt bref. Otto reser i morgon. På eftermiddagen skall jag fortsätta. Neljä Joensuu tyttöä tuli juuri tänne joiden joukossa Elli Pakarinen hän käskee sanoa terveisiä. [26.2.1885]

Tänään on mitä ihanin kevätsää, auringonpaistetta ja vesi tippuu katoilta, ja minun kun pitäisi käydä torilla. Ossi ja Otto tulevat tänään tänne vierailulle, Ossi saa samalla kirjeensä. Otto matkustaa huomenna. Jatkan sitten iltapäivällä kirjoittamista. [suomeksi:] Neljä Joensuu tyttöä tuli juuri tänne joiden joukossa Elli Pakarinen hän käskee sanoa terveisiä.

Lydia kertoo, että Hugon nuoremmat veljet, Ossi ja Otto ovat tulossa käymään. Lopussa hän vaihtaa kirjeen kielen suomeksi, kun kertoo joensuulaisten tuttujen tultua käymään. Kielenvaihto on hyvin todennäköisesti merkkinä siitä, että Lydia myös puhuu näiden joensuulaisten toveriensa kanssa suomea. Koska hän kirjettä lopetellessaan jo juttelee vieraittensa kanssa, vaihtaa keskustelussa käytettävä kieli kirjeenkin kielen suomeksi. Hugokin käyttää Joensuussa monien kanssa suomea ja saa Lydian kautta Pakarisen Elliltä terveiset suomeksi - Joensuun luontaisesti monikielinen todellisuus peilautuu näin kirjeenvaihtoon. 

Sanan "tytöt" käyttö viittaa siihen, että kyse on varsin nuorista naishenkilöistä. Tekstissä jo aiemminkin mainittu Ellihän oli tuolloin 17-vuotias, joten todennäköisesti muutkin tytöt ovat samaa ikäluokkaa.

Joensuulaisia nuoria mäenlaskussa

Maaliskuussa Lydia kertoo Hugolle retkestä, johon hän osallistui nuorten joensuulaistoveriensa kanssa:

Om vårt kälkparti till djurgården skall jag berätta litet. På Aline Cederbergs födelsedag överenskommo vi (Elin Nylander, Elli & Anna Pakarinen, Maria Tarasoff, Aina Cederberg, Simo & Weli Parviainen och Axel Petrelius) att vandra till djurgården en söndagsmorgon. Och när det passade för alla i går, beslöto vi att begagna oss af tillfället. Lördagseftermiddagen var jag hos Wecksells och kom att dröja der något sednare än min afsigt var. Jag var rädd att ej vakna i god tid, ty kl. 7 skulle vi alla vara hos Elin N. Mariegatan 14. Jag sof så godt, som jag brukar, och utan en sparf hade jag visst försofvit mig. En sparf flög nemligen i öppna ventilen och qvittrade en stund mycket gladt. Jag vaknade genast, sprang upp, såg på klockan, som redan var 7. Du kan väl föreställa Dig min brådska. I ett hui var jag ute och gick med min kälke i det allra vackraste vårväder. Framkommen till Elin, fann jag, andra äfven hade försofvit sig och jag fick jemte de andra, ännu vänta på de frånvarande. Ganska trefligt hade vi på vår färd. Jag skurrade backe af hjertans grund, alldeles som för i barnaåren. Men Dig min Hugo hade jag önskat ha med mig, då skulle det varit riktigt roligt, tror Du det! [16.3.1885]

Nyt kerron vähän mäenlaskuretkestämme Eläintarhaan. Aline Cederbergin syntymäpäivillä sovimme me - siis lisäkseni Elin Nylander, Elli ja Anna Pakarinen, Maria Tarasoff, Aina Cederberg, Simo ja Weli Parviainen ja Axel Patrelius - että menisimme Eläintarhaan jonakin sunnuntaiaamuna. Ja kun eilinen sopi kaikille, päätimme käyttää tilaisuutta hyväksemme. Lauantai-iltapäivänä olin Weckselleillä pitempään kuin olin suunnitellut. Siksi minua hieman pelotti, heräisinkö seuraavana aamuna ajoissa, koska klo 7 meidän pitäisi kaikkien olla Elin Nylanderin luona osoitteessa Mariankatu 14. Nukuin niin hyvin kuin minulla on tapana ja ilman erästä varpusta olisin nukkunut pommiin. Tämä varpunen nimittäin lensi avoimeen ilmastointiaukkoon ja sirkutti siellä oikein iloisesti. Heräsin saman tien, hypähdin ylös ja katsoin kelloa, joka oli jo seitsemän. Voit vain kuvitella kiireeni. Yhdessä hujauksessa olin ulkona ja kuljin kelkallani mitä kauniimmassa kevätsäässä. Kun pääsin Elinin luokse, tajusin, että eräät muutkin olivat nukkuneet liian pitkään ja odottelimme siellä heitä. Meillä oli aika hauskaa retkellämme. Laskea liihoittelin sydämeni pohjasta, aivan kuin lapsuusvuosina. Mutta Sinut, Hugoseni, olisin halunnut mukaan - silloin olisi ollut oikein hauskaa, sen voit uskoa!

Lydia on siis ollut laskemassa mäkeä Eläintarhassa edellisenä sunnuntaiaamuna. Kirjeessään hän kertoo itse asiassa tarkemmin siitä, ketkä retkeen osallistuivat ja miten Lydia selvisi aikaisesta aamusta. Itse retkeä hän ei kuvaile kovinkaan seikkaperäisesti. Seuraavassa yritän lyhyesti kertoa jotakin näistä mainituista joensuulaisista nuorista.

Ensin Cederbergit. Aline Cederberg (1868-1929), jonka 17-vuotissyntymäpäiviä on hiljattain Helsingissä vietetty, on Gustaf Cederbergin tyttäriä. Gustaf Cederberg (1823-1875), joka tässä vaiheessa on ollut jo kymmenisen vuotta kuolleena, oli yksi Joensuun kaupungin ensimmäisistä kauppiaista. Sunnuntaiselle retkelle osallistunut 14-vuotias Aina Cederberg on Alinen veljentytär, sahanomistaja Carl Johan (Janne) Cederbergin tytär. Aline menee myöhemmin naimisiin apteekkari Yrjö Björklundin kanssa ja he asettuvat Viipuriin. Aina taas nai Lappeenrannasta kotoisin olevan tohtorin, Gustaf Johannes Winterin, ja he asuvat ensin Sortavalassa ja muuttavat myöhemmin Helsinkiin.

Pakarisen tytöt (Elli ja Anna) onkin jo mainittu aiemmin tässä blogipäivityksessä. Hekin siis ovat kauppiaan tyttäriä. Elli menee myöhemmin naimisiin tähänkin mäenlaskuretkeen osallistuneen Axel Petreliuksen kanssa, mutta Elli kuolee jo vuonna 1895, kolmen avioliittovuoden jälkeen. Hänen sisarensa Anna nai puolestaan Aksel Werner Rosbergin, sittemmin nimensä Ruusuvaaraksi vaihtaneen oikeustieteilijän. Akselista tulee hovioikeudenneuvos ja myöhemmin senaattori, ja pariskunta asuukin todennäköisesti ensin Turussa ja sitten Helsingissä.

Ellin ja Annan pikkusiskosta Mariasta tulee aikuisena kuuluisa oopperalaulaja Maikki Järnefelt-Palmgren (1871-1929). Maria on kuitenkin ehkä vielä keväällä 1885 liian nuori asuakseen Helsingissä.

Edellisistä kauppiaiden tyttäristä on vaikea löytää muuta tietoa kuin kenen kanssa he ovat menneet naimisiin. Naispuolisista retkelle osallistuneista on vielä esittelemättä 18-vuotias Elin Nylander ja 17-vuotias Maria Tarasoff. He tulevat molemmat elämään elämänsä itsellisinä naisina, ja jo pelkästään verkkolähteistä löytyy tietoa heidän myöhemmistä saavutuksistaan. 

Elin Nylander (1866-1948) on lähtöisin liperiläisestä virkamiesperheestä, hänen isänsä on tuomari. Elinin elämästä tulee poliittisesti aktiivinen ja jännittäväkin, hän osallistuu mm. naisasialiikkeeseen ja Venäjän sortovuosien vastarintaliikkeeseen. Hänestä tulee separatistisen naiskagaalin jäsen. Lyhyen selostuksen Elinin elämästä voi lukea vaikkapa Marttojen verkkosivustosta: Elin Nylander | Martat . 

Ilomantsista kotoisin oleva maakauppiaan tytär Maria Tarasoff, myöhemmin Tarasheimo (1867-1946), tulee puolestaan tekemään uran monipuolisena ja kielitaitoisena opettajana sekä ortodoksisen Aamun Koitto -lehden asiamiehenä. Hänen sanotaan olleen "mielenkiintoinen kulttuuripersoona" (Maria Tarasoff (Maikki Tarasheimo) | Ilomantsin Museosäätiö | Finna.fi ). Mariasta voi lukea lisää Aamun Koitossa Marian 70-vuotispäivän kunniaksi julkaistusta tekstistä: 19.11.1937 Aamun Koitto no 47 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto .

Ylioppilasveljekset Simo (1864-1912) ja Weli (1862-1928) Parviainen ovat joensuulaisen kauppiaan Heikki Parviaisen jälkikasvua ja näin ollen aiemmin mainitun Aina Weckströmin serkkuja. Simo opiskelee lääketiedettä, Weli juridiikkaa, ja molemmat palaavat tekemään uransa Joensuuhun. Kiteeltä kotoisin oleva Axel Petrelius (1863-1926), myöh. Pohjakallio, opiskelee yliopiston historiallis-kielitieteellisessä osastossa ja hänestä tulee historian, maantieteen ja suomen kielen lehtori Viipuriin. Muutama vuosi Elli-vaimon kuoleman jälkeen Axel menee uudestaan naimisiin.

Pohdintaa

Monenlaista kohtaloa on siis mukana tuolla sunnuntaisella mäenlaskuretkellä. Retken miespuoliset osallistujat ovat jo parikymppisiä ja opiskelevat yliopistossa. Naispuoliset osallistujat ovat puolestaan selvästi alle parikymppisiä (lukuunottamatta Lydiaa itseään!), ja valitettavasti suurimman osan kohdalla jää epäselväksi, mitä he Helsingissä tekevät ja kuinka kauan viipyvät. Vain Maria Tarasoffin kohdalla voimme olla varmoja, että hän opiskelee Helsingin suomalaisessa jatko-opistossa (Aamun Koitto, 19.11.1937). Mahdollisesti jotkut muutkin tytöistä opiskelevat siellä. Muita mahdollisia opinahjoja voisivat olla Helsingin suomalainen tyttökoulu (jonka yhteydessä jatko-opistokin toimii), ruotsinkielinen Privata fruntimersskolan i Helsingfors tai hiljattain perustettu maan ensimmäinen yhteiskoulu, ruotsinkielinen Läroverket för gossar och flickor, jota Joensuun pormestarin vanhin lapsi, tytär Ines Nystén tulee käymään 1890-luvun alussa, ennen ylioppilastutkintoaan. 

Tässä blogipäivityksessä mainitsemiani tyttöjä yhdistää se, että he ovat kaikki käyneet Joensuun tyttökoulua, joka silloin vielä toimi ruotsiksi. He ovat siis kaikki olleet enemmän tai vähemmän kaksikielisiä, kuten Lydiakin. Usein heidän taustallaan on ainakin toisen vanhemman puolelta ruotsinkielisiä virkamies-, pappis- tai kauppiassukuja. Lisäksi he tulevat varakkaista perheistä, joilla on mahdollisuus kustantaa lapsen (myös tyttären) koulunkäynti Helsingissä. Kuitenkin joensuulaisuus sitoo heitä varsin tiiviiseen yhteisoloon pääkaupungissakin. Itäsuomalaisuus on selkeä osa heidän identiteettiään. Moni näistä nuorista palaakin myöhemmin itäiseen Suomeen, vaikka eivät aivan kaikki. Näissä nuorissa on myös niitä, jotka 1900-luvun alulle tyypilliseen tapaan haluavat "yhtenäistää" nimensä suuriruhtinaskuntamme valtaväestöön ja häivyttävät täten nimestään mahdolliset toisenlaiset etniset tai kielelliset konnotaatiot (Petrelius -> Pohjakallio; Rosberg -> Ruusuvaara; Tarasoff -> Tarasheimo) suuressa sukunimien suomalaistuksessa 12.5.1906. Näin ollen monien perheiden ruotsinkielinen, venäjänkielinen tai monikielinen historia on häivytetty nykyihmisen silmistä.

Seuraavassa päivityksessäni pureudun enemmän Joensuun ruotsinkielisen tyttökoulun (Privata fruntimmersskolan i Joensuu, 1865-1883) oppilaisiin ja yritän kartoittaa systemaattisemmin heidän kielellistä taustaansa.