Minun piti alunperin kirjoittaa tähän päivitykseen eräänlainen prosopografinen kuvaus (tietyn ryhmän henkilöiden historian ja heidän keskinäisten suhteidensa tutkimus) tyttökoulun 15 ensimmäisen vuoden oppilaista. Oppilaskannan kuvaus on kuitenkin yhteydessä moneen tekijään, ja aihe alkoi paisua valtavaksi hallita. Alunperin, blogia perustaessani, olin naiivisti uskonut pysyväni poissa kielitaisteluista, mutta nyt ymmärrän, että Joensuun tyttökoulun alkuvuosikymmeniä tutkittaessa tätä aihepiiriä on mahdoton välttää. Niinpä tämänkertaisessa päivityksessäni keskityn enemmän ajan poliittiseen ilmapiiriin ja yritän tulevissa päivityksissäni palata selkeämmin mikrohistoriaan. Keskitän huomioni siihen, millä tavalla ruotsin kieleen ja ruotsinkielisyyteen suomenmielisessä politikoinnissa suhtauduttiin ja miten tämä on saattanut vaikuttaa paikkakunnan ruotsinkielisiin yksilöihin.
Tyttökoulun lähtökohdat
Ruotsinkielisen tyttökoulun paikkakunnalle perustivat Savonlinnasta tulleet siskokset Vilhelmina ja Josefina Tavast. Heidän sisarensa Adelaide ja Augusta olivat vuonna 1858 saaneet luvan perustaa vastaavan koulun Savonlinnaan.
Joensuuhun kotiuduttuaan Tavastin siskokset olivat reippaita ja tulevaisuudenuskoisia ja saivatkin tyttökoulun toiminnan vauhtiin nopeasti. Muutaman vuoden kuluttua he molemmat kuitenkin kuolivat - ilmeisesti nälkävuosien aiheuttamiin kulkutauteihin - ja heidän sisarensa Adéle (= Adelaide?) siirtyi koulun rehtoriksi vuonna 1868. Lisäksi hän opetti koulussa saksaa ja ranskaa 1880-luvulle saakka. Adéle oli sivistynyt ja kyvykäs rehtori ja opettaja.
 |
| Adéle Tavast (1827-1911), tyttökoulun monivuotinen rehtori (Kuva: Joensuun kaupungin historia II-IV) |
Koulu oli siis ruotsinkielinen, mikä ei silloin ollut mitenkään erikoista. Suomeen oli tuolloin perustettu vain yksi suomenkielinen tyttökoulu, Jyväskylään. Tuohon aikaan voimassa olevan koulujärjestyksen mukaan tyttökoulujen tehtävä oli tähdätä huoliteltuun virkamiesten ja sivistyneistön tyttärien naiskasvatukseen. Suurin osa Sisä-Suomenkin virkamiehistöstä ja sivistyneistöstä oli ruotsinkielistä, joten ruotsi oli luonnollinen koulutuskieli.
1800-luvun loppua kohti voimistunut poliittinen ideologia, yksikielisyyttä ihannoiva nationalismi, alkoi horjuttaa ruotsinkielisen koulusivistyksen itsestäänselvyyttä. Joensuussa vahvasti fennomaaninen sanomalehti Karjalatar painosti niin näkyvästi ja kuuluvasti tyttökoulun suomenkielistämiseen, että syksystä 1881 opetuskieleksi vaihdettiin suomi. Näin kaupungista katosi hiljalleen kokonaan ruotsinkielinen tytöille suunnattu opetus.
Täysin ruotsinkielisenä aikanaan tyttökoulu otti kirjoihinsa 168 oppilasta. Kolmena ensimmäisenä vuonna oppilaita otettiin 31, ja näistä viisi oli poikia, kolmesta eri perheestä. Tämä on jännittävä yksityiskohta, kun tietää, että nuo pojat olisivat voineet aloittaa opintonsa myös (suomenkielisessä) poikakoulussa. He olivat apteekkari Anders Olsonin sekä kauppiaitten Antti Mustosen ja Ivan Kononoffin poikia. Palaamme näihin poikiin myöhemmin.
Nationalismi ja fennomania nykytutkijan näkökulmasta
On luonnollista, että suomenkielisen kansan koulutusmahdollisuuksia oli parannettava huomattavasti, olivathan he asukkaiden enemmistö ja yhteiskunnan kehittyessä koulutuksen merkitys kasvoi. Hämmentävää nykyajan näkökulmasta on kuitenkin, että kehitys tapahtui Sisä-Suomen ruotsinkielisen väen kielellisiä oikeuksia kaventamalla. Osaksi tilanteen selittää ruotsinkielisen sivistyneistön piirissä samoihin aikoihin varsin muodikkaaksi tullut fennomania, joka innotti monia ruotsinkielisiä säätyläisiä vaihtamaan kielensä suomeksi tai vähintäänkin suosimaan suomen kieltä (ruotsin kustannuksella). Mutta samaan aikaan nationalismin mukanaan tuoman yksikielisyysihanteen ja fennomanian nimissä onnistuttiin tehokkaasti tukahduttamaan Sisä-Suomen monikielisyys aivan muutaman sukupolven aikana. Nekin ruotsinkieliset, jotka eivät olleet erityisen innostuneita kielenvaihdosta ja jotka kuitenkin käytännön syistä osasivat myös suomea, joustivat suomenkielisillä paikkakunnilla kielellisistä oikeuksistaan. Näillä seuduilla ruotsinkieliset usein edustivat virkamiehiä, sivistyneistöä ja taloudellisesti muuta väestöä paremmassa asemassa olevia, joten heidän vähemmistöoikeuksiaan ei juuri kukaan, edes he itse, halunnut puolustaa, koska ajan henki oli sorretun "Saarijärven Paavon" puolella.
Ennen nationalismia ja suomen kielen vahvistamispolitiikkaa ei oikeastaan kovasti mietitty, mitä henkilökohtaisella tasolla merkitsee käsite äidinkieli. Monikielisyys paikkakunnilla, joilla erikielisiä eli, oli enemminkin itsestäänselvyys kuin anomalia, ja varsinkin henkilöt, jotka liikkuivat säännöllisesti erikielisten yhteisöjen välillä, oppivat mutkattomasti myös käyttämään näitä eri kieliä. Mutta vasta nationalismin ja suomen kielen innostuksen noustua muut kielet, varsinkin ruotsi, alettiin nähdä suomen kielen edistymisen esteenä ja sen vihollisena.
Fennomaaninen narratiivi
Karjalatar oli Joensuun ensimmäinen ja pitkään ainoa sanomalehti. Se perustettiin vuonna 1874 fennomaanisen aatteen ympärille, ja sen piirissä toimikin juuri Joensuun koulumaailman fennomaaneja. Myöhemmin, kun Venäjän ote suuriruhtinaskunnassa kiristyi, Karjalatar identifioitui lähinnä vanhasuomalaisena lehtenä.
Vuodelta 1880 lehdestä löytyy paljon "ruotsikkojen" parjaamista ja suomen kielen marttyyrikohtalon kuvausta. Tähän blogipäivitykseen mahtuu vain muutama esimerkki. Karjalattaren ja eräiden muidenkin sen ajan lehtien (kieli)poliittisen narratiivin tieteellinen tarkastelu ansaitsisi ihan oman tutkimuksensa.
Seuraavassa tarkastelen muutamaa sitaattia Karjalatar-lehdestä niiltä ajoilta, kun tyttökoulun kielikiistan liekki löi korkeimmalle.
"Erittäin tärkeätä onkin Suomalaisten tyttökoulujen aikaansaaminen, sillä täten juuri kaswawan kansan ja nousewan nuorison suomalaistuminen paraiten woipi onnistua ja tätä nykyä wielä ruotsalaisten tyttökoulujen yliwallan kautta suomalaisilla seuduilla suomenkielinen kirjallisuus ja kansallinen mieli on terra incognita eli tuntematon ala suurelle osalle niinkutsutuin siwistyneitten perheitten naisista ja kumminkin suomenkieliset kaunokirjallisetkin tuotteet tarjoisiwat nuorille naisille paljon parempaa lukemista, kuin ne ruotsalaiset romanit, joita tawallisesti luetaan." Karjalatar 2.1.1880
Karjalatar ilmaisee vuoden 1880 alkupäivinä huolensa siitä, että suomenkielisillä seuduilla ei vielä ole tarpeeksi suomenkielisiä tyttökouluja. Tämä on taatusti ollut ihan aiheellinen huoli, mutta sitaatin jälkimmäinen osio hämmentää. Tavoitteena on nousevan nuorison suomalaistuminen, ja ruotsinkieliset tyttökoulut asemoidaan tämän suomalaistumisen esteeksi. Ensinnäkin kirjoittaja katsoo, että nouseva nuoriso ei ole kirjoitushetkellä tarpeeksi tai ollenkaan "suomalaista" ja että sen hetkiset tyttökoulut eivät tarjoa tarkoituksenmukaista opetusta. Kuitenkin Joensuun ruotsinkielisessä tyttökoulussa suomen kieli oli tuolloin pakollinen oppiaine ja Suomen historia opetettiin suomeksi. Niinpä on hieman vaikea eläytyä näin voimakkaaseen huolenilmaukseen. Toiseksi, ruotsinkielinen kirjallisuus katsotaan kelvottomaksi. Lähinnä se kertoo ajan historiallisesta kontekstista, jossa suomen kieli kirjallisena ilmaisukeinona koettiin vielä niin hataraksi ja hennoksi, että ihmiset yritettiin saada luopumaan kokonaan vanhoista lukutottumuksistaan. Vielä hämmentävämmäksi asian tekee se, että tuon ajan kirjailijoistamme esim. Minna Canth hyötyi kovastikin kaksikielisyydestään ja juuri ruotsin kielen taitonsa ansiosta pystyi pitämään yhteyksiä pohjoismaisiin kollegoihinsa sekä lukemaan heidän teoksiaan ja tutustumaan kirjallisuuden uusiin suuntauksiin. Ruotsin kielen käyttö ei siis ainakaan hänen kansallista mieltään ja kykyään kirjoittaa suomeksi turmellut.
Karjalattaressa ilmestyy vuonna 1880 pitkä kirjoitussarja "Kirjeitä maalta", jonka tekijää ei paljasteta. Nykylukijaa ihmetyttää, kuinka vahvoin ja jyrkin sanakääntein poliittista keskustelua on käyty ja kuinka paljon vastakkainasettelua Karjalattaren sivuilta löytyy. Joensuun ruotsinkielisten asukkaiden yksityiskirjeistä en tähän mennessä ole tuota vastakkainasettelua löytänyt, ja monille kaksikielinen elämä ja niin suomen kuin ruotsin kielellä toimiminen on ollut ongelmatonta ja arkipäiväistä.
"Äiti, tuo perheen sielu"
Lokakuun alussa Karjalatar julkaisee "Kirjeitä maalta" -sarjan seitsemännen osan, ja siinä aiheena on nimenomaan Joensuun tyttökoulu. Tässä kirjoituksessa sävy on kiristynyt selkeästi saman vuoden kevään kirjoituksista. Alla muutamia itseäni kiehtovia otteita:
"Se, että koetetaan yhä edelleen saada äiti, tuo perheen sielu, niin epäkansalliseksi kuin suinkin mahdollista, joka ylenkatsoisi ja halweksisi kaikkea omaa, kaikkea kansallista, joka saattaa tuossa turhamaisuudessaan mennä niinki loitos, "että unhottaa wanhan isänsä ääneti istumaan joulukuusen juhlawalossa, kun waan saapi pitää seuraa niiden kanssa, jotka osaawat siwistynyttä kieltä." - Isänkieli on raakaa - jäykkää - se ei sowi siwistyneen seuraan. - Johan yksistään Suomenkielen puhuminen on semmoinen "parias-merkki" ihmisessä, että tuskin sen kielen käyttäjää sopii ihmisen wertaiseksi tunnustaa, ja tällainen mieli ei suinkaan ole omiansa kohottamaan ja herättämään kansallishenkeä. [---] Siwistys, joka ei ole kansallinen, ei myöskään woi olla yleis-inhimillistä siwistystä. Se on ainoastaan ulkonaista tottumista, jota sopii verrata apinan harjaantumiseen. Semmoiselta siwistykseltä puuttuu kaikkinainen kansallinen into, kaikkinainen omaleimaisuus, kaikkinainen woima kehkeämiseen." Karjalatar 1.10.1880.
Tämän luettuani ymmärsin, että olettamukseni, jonka mukaan nimenomaan naisten kielellisten historioiden kuvaus tuo meille uutta perspektiiviä ja myös selityksiä kielenvaihtoprosessista, on oikea. Tässä otteessa kirjoittaja korostaa naisen ja äidin roolia perheessä: on tärkeää tehdä tulevasta äidistä mahdollisimman kansallinen (lue: suomenkielinen), jotta hän voi kasvattaa lapsensakin sellaisiksi.
Silmiinpistävää on kirjoittajan marttyyrimainen sarkasmi - suomenkielisyyttä kuvataan siinä ikään kuin ruotsin koulussa omaksuneen tyttären näkökulmasta. Se tehdään kuitenkin varsin ilkeällä tavalla, olettamalla, että tyttö häpeää isäänsä ja jättää hänet yksinään, jotta itse voi osallistua ruotsinkieliseen, sivistyneeseen seuranpitoon.
Onko tässä takana ollut jokin todellinen tapaus, sitä en voi tietää. Mutta herää epäilys, että kirjoittaja on ehkä omakohtaisesti kokenut huonommuutta ja häpeää suomenkielisyytensä takia. Tällainen tunne toista kieltä puhuvien seurassa ja turhautuminen, kun ei pysty ilmaisemaan itseään toivomallaan tavalla, on aivan luonnollista. Nykytutkimuksen valossa tiedämme kuitenkin, että ratkaisu tällaisissa kielitaidon kannalta epäsymmetrisissä keskustelutilanteissa ei ole toisen kielen käytön kieltäminen. Tilanteet, joissa joku jää ulkopuolelle vajavaisen kielitaitonsa takia, selvitetään sopimalla yhteisistä toimintasäännöistä. Voidaan vaikkapa sopia, että suomen kieltä osaamaton saa puhua ruotsiksi ja toiset kääntävät hänen puheensa ruotsia osaamattomalle suomenkieliselle. Tilannetta toki helpottaa, jos suurin osa keskustelijoista ymmärtää passiivisesti toistakin kieltä. Silloin voidaan sopia, että jokainen puhuu omaa vahvinta kieltään. Toki tällainen tilanne on erityislaatuinen ja siihen pitää harjaantua ja tottua. Mutta toisaalta Itä-Suomessa on aina ollut monikielisyyttä eri kieliryhmien välillä, koska se satoja vuosia oli kahden suuren valtakunnan häilyvää rajamaata. Monikielisyys ei siis ole ollut alueella mikään epäluonnollinen asetelma, toisin kuin nykyajan näkökulmasta helposti saatetaan olettaa.
Tiedämme myös, että kielenoppiminen perustuu pitkälti nimenomaan mallioppimiseen ja matkimiseen. Koko moderni sosiaalista vuorovaikutusta korostava kielenoppimisteoria perustuu tähän. Mistään apinamaisesta temppujen oppimisesta ei ole kyse, vaan perustavanlaatuisesta inhimillisestä toiminnasta. Vaikuttaakin hiukan siltä, että tyttöoppilaiden mahdollinen sosiaalisen piirin laajentuminen kasvavan kielitaidon avulla on koettu uhkaavana tekijänä. Jos nainen pystyy toimimaan sellaisilla elämän osa-alueilla, joilla mies ei, miehen on vaikeampi hallita häntä.
En voi olla tässä kohtaa ajattelematta 1800-luvun menestyneitä pohjoiskarjalaisia perheitä; joissakin tapauksissa historian kirjoihin jääneen, esim. kaupan alalla menestyneen miehen vaimo on ollut pappis- tai virkamiessuvun tytär. Vaimo on todennäköisesti osannut myös suomea, mutta jo lapsuudestaan saattanut tottua siihen, että ruotsi on ollut kotikieli ja sosiaalinen seurustelukieli. Porvarisperheiden äideillä on tuohon aikaan ollut keskeinen rooli lasten ja varsinkin tyttöjen kasvatuksessa, ja siksi suomenkielistämispolitiikassa on ollut tarkoituksenmukaista manipuloida juuri tyttöjä, naisia ja äitejä. Vaikka tuohon aikaan kaikkia ihmismielen ja kielen välisiä suhteita ei osattu sanottaa, oma äidinkieli on ollut keskeinen osa identiteettiä eikä siitä ole ollut helppo luopua. Kielipoliittinen painostus on saattanut aiheuttaa paljon henkistä tuskaa ja syyllisyyttäkin.
Tätä tukee myös fennomaanisista kielenvaihtajaperheistä tehdyt tutkimukset, jotka osoittavat, että suomeen vaihtamisessa usein juuri perheen isä on ollut kunnianhimoisempi ja periaatteellisempi osapuoli. Isälle suomen kieli on ollut eräänlainen poliittinen projekti ja tavoite. Äiti, joka tuohon aikaan on ollut varsinkin pienille lapsille se läheisempi vanhempi, on ehkä halunnut puhua omaa tunteittensa kieltä, äidinkieltään, ja kielenvaihto suomeen ei ole läheskään aina hänen kohdallaan onnistunut.
Kielipedagogisia mietteitä
Karjalattaren toimitus on kirjoittanut Kirjeitä maalta -tekstin loppuun joitakin huomioita, ehkä kuin hiukan sovitellakseen ja lieventääkseen tekstin sanomaa. Kirjoittajana on mahdollisesti Johan Magnus Alopaeus, joka itse toimi tyttökoulunkin (ruotsin ja historian) opettajana, mutta oli jo aiemmin kovasti ajanut suomenkielistä tyttökoulua paikkakunnalle:
"Syynä siihen taas, että täkäläisellä tyttökoululla ruotsalaisenakin on ollut paljo oppilaita, on epäilemättä se seikka, että tällä koululla on ollut wakawa, uuttera ja ja innokas naisjohtaja sekä hartaita, kansallismielisiä naisopettajia ja kenties on useilla wanhemmilla se käsitys, että lapset toista kotimaista kieltä [!] woiwat oppia ainoastaan siten, että tämä kieli käytetään opetuskielenä, waikka täten oppiaineitten lukeminen tietysti tuntunee jotenkin raskaalta niistä oppilaista, jotka eiwät kouluun tullessaan sitä kieltä osaa, kun sitä wastoin suomenkieli on käytännöllisesti kaikille oppilaille niin tuttu, että huokeasti woisi sitä opetuskielenä käyttää." Karjalatar 1.10.1880
Fennomaani mielellään demonisoi ruotsinkielisyyttä ja pitää sitä epäisänmaallisena, mutta Joensuun paikallisissa olosuhteissa, joissa kaikki tuntevat toisensa, on yksilötasolla saattanut tuntua pahalta toimia sillä tavalla. Siksi toimittaja korostaa, että ruotsinkielisellä tyttökoululla on ahkera ja motivoitunut naisrehtori ja kansallismielisiä opettajattaria, sekä painottaa, että tästä syystä niin monet perheet ovat kokeneet koulun ruotsinkielisyydestä huolimatta hyväksi. Lisäksi toimittaja ottaa kantaa kielipedagogiikkaan ja rivien välissä korostaa, että toista kotimaista kieltä voi oppia myös, vaikka se ei olisi opetuskielenä. Itse käsitteen "toinen kotimainen kieli" käyttämiminen tässä osoittaa, että toimittaja näkee ruotsin samanarvoisena suomen rinnalla - eikä ehkä niin vahingollisena kansallismielelle kuin Kirjeitä maalta -tekstien kirjoittaja.
Nykypäivän näkökulmasta voi helposti olla jälkiviisas. Tiedämme nyt, ihan tutkimuksenkin valossa, että vieraan kielen luokkahuoneopetuksella on omat rajoituksensa ja hankaluutensa, nimenomaan aktiivisen kielenkäytön, erityisesti suullisen taidon oppimisessa. Moni tuohon aikaan ruotsinkieliseen kouluun lapsensa laittanut suomenkielinen perhe on tavallaan valinnut lapselleen kielikylpyopetuksen, vaikka käsitettä ei tunnettu. On ironista, että nykyään kielikylpyopetus on Suomessa erittäin suosittua, nimenomaan suomenkielisen lapsen laittaminen ruotsinkieliseen kielikylpyyn.
Kun Joensuun tyttökoulu muutettiin suomenkieliseksi, tässä prosessissa ei ymmärretty paikkakunnan kielellisten resurssien ekologiaa. Tarkoitan sitä, että resursseja ei ylläpidetty, niitä ei hyödynnetty eivätkä ne saaneet elää eteenpäin seudulla. Ei tajuttu, että suvussa "aina" läsnä ollut ruotsin kieli todella katoaa, jos sitä yhteisössä pidetään vahingollisena ja nuorempia sukupolvia ei kannusteta sen käyttöön. Moni ruotsinkielinen ja kaksikielinen perhe menetti osan kieliresursseistaan suurelta osin ajan poliittisen hengen takia, sosiaalisten paineiden vuoksi. Monikielisyyden etuja ei yksikielisyyteen pyrkivän nationalismin silmissä ymmärretty.
Menetystä ei ehkä heti tajuttu, koska tämä ei vaikuttanut jo ruotsia osaavien henkilökohtaiseen kielitaitoon, vaan vasta seuraavaan sukupolveen, jonka taidot olivat jo rajallisemmat. Vielä 1900-luvun alussa tyttökoulun ruotsin opetuksessa ehdittiin pitkälle, ja esim. koulun viidennellä eli viimeisellä luokalla tyttöjen kielitaito oli niin hyvä, että opetuskieli oli ruotsi ja lukulistalla oli kirjallisuuden klassikkoja.
Olsonin, Mustosen ja Kononoffin pojat
Palatkaamme vielä hetkeksi niihin viiteen poikaan, jotka ruotsinkielisen tyttökoulun alkuvuosina laitettiin tyttökouluun eikä suomenkieliseen poikakouluun. Apteekkari Olsonin perhe oli todistettavasti ruotsinkielinen, ja myöhemmin pojat Hugo ja Ossi jatkoivatkin opintojaan Kuopion ruotsinkielisessä poikakoulussa. Mutta kauppias Antti Mustonen oli "umpisuomalainen" ja kouluttamaton, kauppias Ivan Kononoffin nimi puolestaan viittaa jonkinlaisiin venäjänkielisiin juuriin. Molempien vaimot olivat kotoisin Itä-Suomesta ja pappissukujen jälkeläisiä. Vaimon perheessä oli siis mahdollisesti sukupolvien ajan puhuttu ruotsia, vaikka suomeakin on varmasti käytännön syistä osattu. Valitettavasti en ole vielä löytänyt juurikaan tietoja näistä naisista, enkä siis voi olla varma väittämistäni. Mutta luulen, että näiden perheiden äideillä on ollut suuri merkitys siinä, mihin kouluun lapset on Joensuussa laitettu. Jos perheen äiti on puhunut omassa lapsuudenkodissaan ruotsia, hän on todennäköisesti myös omassa kodissaan puhunut ruotsia lapsilleen ja ruotsinkielinen koulu on tuntunut mitä luonnollisimmalta valinnalta.
Kun mikään ei riitä
Tyttökoulun suomenkielistyminen lähti liikkeelle syksyllä 1881. Mutta se ei näytä riittäneen Karjalattaren kirjoittajalle "Jussille", joka saman vuoden lokakuun lopussa sanailee mm. seuraavalla tavalla:
"Mutta sitä wastoin ruotsinkieli on seuraelämässä saawuttanut itselleen yhä suuremman wallan; pysyypä tämä kieli yleisenä seurustelu-kielenä, waikka seurassa on niitäkin, jotka eiwät ruotsia osaa, ja on tämänkin kirjeeen kirjoittaja, wieläpä täydellä syylläkin, jo mainitussa suhteessa ollut moitteen-alaisena. Suotawaa olisi, että seura-elämästä poistuisiwat tämmöiset epäkohdat, jotka wanhasta, totutusta pahasta tawasta ja epähuomiosta enimmiten tapahtuwat ja senkin tähden, että seurassa on niitä, joilla on ollut waikeampi suomeksi, kuin ruotsiksi ottaa osaa keskusteluun. Kansallishengen wirkistämiseksi olisi siis warsin tarpeellista, että täälläkin perustettaisiin "Suomalainen Seura", joka kerta kuukaudessa jonakin maallemme tahi paikkakunnallemme tärkeänä päiwänä kokoontuisi luentoja, laulua ja soitantoa kuulemaan sekä suomeksi keskinäistä pakinaa pitämään." Karjalatar 28.10.1881
Nyt huomion kohteena on ihmisten seuraelämässä käyttämä kieli. Jännittävää on se, että ruotsin kielen käyttöä pidetään liian yleisenä ja vaarallisena ilmiönä ja sen katsotaan jopa vahvistuneen paikkakunnalla, jonka toisessa yhteydessä mainitaan olevan "umpisuomalainen". Valitettavaa on se, jos pelkästään suomenkielinen henkilö on jätetty keskustelun ulkopuolelle kielellisistä syistä. Kuitenkin hämmentävää on, että ruotsin kielen käyttö julkisessa tilassa ja ystävien kesken käytettävänä seurustelukielenä on leimattu "epäkohdaksi" ja "pahaksi tavaksi". Käsite äidinkieli ja ymmärrys sen käytön tärkeydestä yksilölle on isänmaallisessa politikoinnissa täysin ohitettu.
Lääkkeeksi tämän epäkansallisen tilanteen muuttamiseksi kirjoittaja ehdottaa, että paikkakunnalle perustettaisiin "Suomalainen Seura", jonka piirissä kaikki käyttäisivät suomea. Ilmeisesti Joensuun ylempi sosiaaliluokka on todella ollut pitkälle ruotsinkielistä, koska tällaista suomen kielen ohjelmallista harjoittelua peräänkuulutetaan. Helsingin Suomalainen seura perustettiin vuonna 1869 eli 12 vuotta tätä kirjoitusta aiemmin. Joensuuhun vastaava seura perustettiin vuonna 1884, mutta samaan aikaan myös ruotsinkielinen seuraelämä kaupungissa jatkui.
Samoihin aikoihin Kuopiossa...
1890-luvun alussa painiskeli suomalaisen kirjallisuuden uranuurtaja Minna Canthkin kieliriitojen keskellä kotikaupungissaan Kuopiossa. Hän kirjoitti ruotsiksi näytelmäänsä Sylvi, ja koska Suomalaisen teatterin Kaarlo Bergbom tästä oli suutahtanut, kirjoitti Minna hänelle viisaasti seuraavin sanoin:
"Käsitykset ’fennomania’ ja ’svekomania’ eivät minulle enää eksisteeraa. Ne ovat menneitä. Aika on nyt toinen, ajan tarpeet ovat toiset. Ruotsalaisia ei meistä millään mahdilla enää tule, mutta meidän on katsominen, että entinen kieliriita loppuu ja huomataan ei ainoastaan tarpeettomaksi mutta vaaralliseksikin. Se hitunen mikä meillä vielä on jäljellä ruotsalaista kulttuuria, ei estä eikä paina suomalaista henkielämää, siinä on kansallisuudellemme vaan tukea, ei haittaa, sillä se on side, joka yhdistää meitä länsi-Europan sivistykseen ja varjelee senkin kautta idästä tulevia vaaroja vastaan."
Samoihin aikoihin oli tämä suomalaisuuden ikoni laittanut nuorimman tyttärensä Lyylin ruotsinkieliseen kouluun Kuopiossa (Privata svenska reallyceum för gossar och flickor i Kuopio), koska halusi tyttärensä käyvän yhteiskoulua ja oppivan koulussa samat asiat kuin pojatkin. Tasa-arvo meni kielen edelle ja kas kummaa - suomea osattiin Canthin perheessä siitä huolimatta.
Lähteitä:
Ikonen, Elina & Bister Melina 2020. Svenska språket i Joensuu under borgmästare Nysténs tid 1871-1901. Teoksessa Svenskan i Finland 18. 58-71. Svenskan i Finland 18 (utupub.fi)
Joensuun kaupungin historia I. 1985.
Joensuun kaupungin historia II-IV. 1986.
Joensuun suomalainen tyttökoulu. Kertomus vuosilta 1899-1904.
Lindgren, Klaus & Lindgren Anna-Riitta 2006. Suomen suuriruhtinaanmaan säätyläisten kielenvaihto. Teoksessa Kahden puolen Pohjanlahtea I. 326-396.
Maijala, Minna 2019. ”Käsitykset fennomania ja svekomania eivät minulle enää eksisteeraa” - Kielikello 1/2019
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti