Uhrauksia suomen kielen puolesta - esimerkki kaunokirjallisuudesta ja tosielämästä

Tämänkertaisessa päivityksessäni kerron hiukan viime aikoina lukemistani teksteistä, jotka liittyvät 1900-luvun alun kielikeskusteluun. Tavallaan tämä on jatkoa edelliseen päivitykseeni, jossa kuvailin suomalaismielistä lehdistöä ja sen kirjoittelua 1800-luvun loppupuolella, esimerkkinä 1880-luvun Karjalattaren tekstit. Tällä kertaa en kuvaa pelkästään Sisä-Suomea tai Joensuun seutua, vaan näkökulma on yleisemmin Suomen kielipoliittinen kuumentuminen tuona aikana ja sen vaikutus ihmisten elämään. Esimerkkeinä käytän toimittaja ja poliitikko Aleksandra Gripenbergin elämästä kirjoitettua artikkelia sekä Maila Talvion novellia "Uhri", joka julkaistiin ensimmäistä kertaa vuonna 1910.

Nationalismi muuttaa kielikäsitystä

Nykyajan ihmisen on syytä tuntea 1800-luvun lopun kieli-ideologiaa ja kieliasenteita, jotta hän ymmärtäisi tuon ajan poliittisia suuntauksia ja poliittisesti aktiivisten ihmisten toimintaa. Saksasta Suomeenkin levinnyt nationalismin idea ja nimenomaan "yksi kansa, yksi kieli" -ideologia vaikutti peruuttamattomasti Euroopassa. Ennen nationalismia kieltä ei mielletty niin selkeästi osana yksilön identiteetin rakentumista. Ihmiset puhuivat yhtä tai useampaa kieltä ja usein kielitaito määrittyi oman yhteiskunnallisen aseman kautta. Mutta kieli itsessään nähtiin varsin välineellisesti - varsinkin eri kansallisuuksien tai yhteiskuntaluokkien välillä liikkuvat ja kommunikoivat ihmiset oppivat käytännön syistä useampaa kieltä ja käyttivät niitä sen mukaan, keiden kanssa milloinkin olivat tekemisissä. Nationalismin vahvistuttua Suomen suuriruhtinaskunnassa 1800-luvun loppupuolella jyrkimmät suomalaismieliset näkivät kaikki muut maassamme puhuttavat kielet kuin suomen epäkansallisina aineksina, joiden asemaa piti heikentää tai jotka piti jopa hävittää.

Talvion uhri

Kielikysymyksen kuumentuminen näkyy erityisesti 1900-luvun alun kaunokirjallisuudessa. Kielikysymykseen vahvasti kantaaottavan kirjallisuuden voi määritellä kuuluvan tendenssikirjallisuuteen. Tendenssikirjallisuuden laji ottaa "käsiteltäväkseen aikalaisyhteisössä moraalisia tunteita herättäviä aiheita ja pyrkii vaikuttamaan lukijoiden ajatteluun ja toimintaan" (Isomaa 2012). Vaikka fiktion ei voi luottaa kuvaavan todellisuutta, sitä tarkemmin tutkimalla on mahdollista saavuttaa syvempi kontekstitietous juuri sen ajan ajatusmalleista. 

Yhtenä esimerkkinä tendenssikirjallisuudesta käsittelen kirjailija Maila Talvion (1871-1951) vuonna 1910 ensimmäisen kerran julkaistua novellia "Uhri". Talvio ei toki ollut ainoa tai ensimmäinen kirjailija, joka teoksissaan käsitteli kielikiistaa, mutta olen valinnut hänet tähän, koska aikomukseni on myöhemmin tutkia hänen ja hänen sisarustensa suhdetta suomen ja ruotsin kieliin tarkemmin muutenkin. Maila Talvio, lapsuudessaan nimeltään Maria Winter, syntyi Hartolan kirkkoherran ruotsinkieliseen perheeseen, mutta hänestä tuli suomenkielinen ja jyrkästi suomenmielinen kirjailija. 

Tässä en voi olla mainitsematta pientä sattumaa tutkimusmateriaalissani: Joensuun pormestarinna Fanny Nystén tapasi nuoren Mailan keväällä 1892 asuessaan joitakin viikkoja Mailan sukulaistädin, ruustinna Bonsdorffin luona. Kirjeessään miehelleen Alfredille 20.4.1892 Fanny luettelee kaikki, jotka asuvat samassa talossa, ja seuraava maininta todennäköisesti koskee Mailaa, joka Suomalaisen tyttökoulun käytyäänkin vietti Helsingissä ollessaan aikaa sukulaistätinsä luona:

"...fröken Winter en ung nätt flicka, äfven slägtinge."

Kuva on kirjan Kootut teokset III alkulehdeltä

Mailan lapsuuden perhe oli siis ruotsinkielinen, mutta perhe asui suomenkielisellä alueella, lähinnä Hartolan ja Pertunmaan seuduilla. Helsingissä Maila kävi suomenkielisen tyttökoulun. Hänen lähimpään ystäväpiiriinsä koulussa kuului ikätoveri Helmi Krohn, joka oli suomalaishenkisestä perheestä ja joka nuorena avioitui tulevan suomen kielen professorin Emil Nestor Setälän kanssa. (Avioliitto päättyi eroon vuonna 1913.) Helmikin oli kielellisesti lahjakas ja teki uransa kirjoittajana ja kääntäjänä. 

Maila tapasi tulevan miehensä, slavisti Jooseppi Julius Mikkolan, juuri Helmin häissä. Hän ja Mikkola alkoivat seurustella ja menivät myöhemmin naimisiin. Mikkola oli  kotoisin Ylöjärveltä, ja hänen taustansa oli täysin suomenkielinen. Tässä vaiheessa Mailan suomenmielisyys alkoi voimistua, ja hän siirtyi liittonsa alkuvuosina käyttämään pääosin vain suomea. Mikkolasta tuli aikanaan slaavilaisen filologian professori, ja hän toimi mm. Satakuntalaisen osakunnan inspehtorina. Innostuneena toiminnassa oli mukana myös vaimo Maila. Mailan ja J. J. Mikkolan liitto oli lapseton. 

Maila oli aktiivinen kirjoittaja - hän toimi kääntäjänä, kirjoitti artikkeleita ja varsinkin kaunokirjallisuutta. Hän oli myös innokas puheiden pitäjä. Maila Talvio oli jo aikalaistensa silmissä kovin kiistanalainen ja monenlaisia tunteita herättävä persoona. En kuitenkaan nyt syvenny Maila Talvion persoonaan tämän enempää vaan kerron seuraavaksi tarkemmin novellista "Uhri", jota kirjoittaessaan Maila oli jo lähes nelikymppinen.

Maila ja Juuse (Jooseppi Julius) vanhoilla päivillään.
Olen ottanut kuvan elokuussa 2022 Itä-Hämeen museossa,
jossa kartanomuseon yksi huone on sisutettu Mailan työhuoneeksi hänen Helsingin-kotinsa huonekaluilla ja tavaroilla. 

Novelli "Uhri" on vain vajaan 11 sivun laajuinen tarina Kariniemen kartanontyttärestä Lilian Dannfeltista, joka on hiljattain mennyt kihloihin toisen kukoistavan kartanon jälkeläisen, Saarlahden Erik von Ersenin kanssa. Kartanot sijaitsevat suomenkielisessä sisämaassa:

Kariniemi oli ollut suvun hallussa jo vuosisatoja. Se oli noita vanhoja kartanoita Suomen sisämaissa, joissa saattoi sanoa Ruotsin ajan vielä jatkuvan. (Talvio 1951: 162)

Jo novellin alusta asti luodaan kielellistä vastakohtaa kartanonväen ja rahvaan välille ja varsin selkeästi annetaan ymmärtää, että kartanon ruotsinkielisyys edustaa vierasmaalaisuutta ja vanhanaikaisuutta seudulla. Muuten niin lyhyessä novellissa kommentoidaan paljon ruotsin- ja suomenkielisyyttä. Tässä tyydyn vain joihinkin kohtiin ja niiden pohtimiseen. 

Lilianin elämän alkuvaiheet käydään ensin pikaisesti läpi: hän on elänyt varsin yksinäisenä ja eristyksissä tuolla sisämaan seudulla, muut sisarukset ovat huomattavasti nuorempia, ja hänellä ei ole ollut juurikaan leikkitovereita, joskus joitakin rahvaan lapsia, joilta hän on oppinut suomea. Käytyään tyttökoulun Helsingissä ja suoritettuaan ylioppilastutkinnon hän oleskelee kotikartanossaan muutaman vuoden, mutta sitten hänet lähetetään vuodeksi pensionaattiin Sveitsiin, koska kotipuolessa hän vanhempiensa mielestä viettää liikaa aikaa rahvaan ja köyhien parissa. Sveitsissä hän kuitenkin tutustuu uusiin ihmisiin:

Pari tuttavuutta siellä tuli hänelle kohtalokkaaksi: nuori perhe, mies ja vaimo, jotka eivät saaneet palata synnyinmaahansa ja joiden koko elämä paloi rakkautta sen kansaan, sen kieleen ja työhön niiden hyväksi. Hän istui monet illat ja yöt maanpakolaisten pienessä piirissä, näki heidän toivonsa, heidän epätoivonsa, kuuli heidän laulujaan, kului heidän sielujensa palon alla. (Talvio 1951: 164)

Maanpakolaisilla Talvio viitannee Venäjän harjoittamiin sortovuosiin ja siihen, että 1900-luvun alkuvuosina Venäjän poliittisesti vaarallisina pitämiä henkilöitä karkotettiin Suomesta ja Venäjän koko valtakunnasta.

Suomeen palattuaan Lilian kihlautuu pian, mutta Venäjä kiristää taas otettaan, koska novellissa kerrotaan:

Poliittinen isku on taasen kohdannut maata, mutta maa oli niin näännyksissä entisistä iskuista ja turtunut sisäisistä riidoista, ettei se jaksanut sävähtää kuten ennen pienempienkin kolausten tullessa. (Talvio 1951: 165)

Lilianin isä eli Kariniemen kartanonherra kutsuu herrassäätyä luokseen keskustelemaan vakavasta tilanteesta ja siitä, miten siihen pitäisi reagoida. Myös Lilianin sulhanen, nuoriherra von Ersen on mukana. Miehet kokoontuvat keskenään isännänhuoneeseen juomaan totejaan ja pohtimaan tilannetta. Pian osa keskustelijoista, varsinkin apteekkari, on melkoisen juovuksissa. Apteekkari lupaa äänekkäästi humalatilassaan lakata juomasta, jos siitä olisi Suomelle hyötyä. Hän katsoo, että ajalle on kannettava uhri, jonka se vaatii. Lilian kuulee tämän, ja siltä istumalta hän ymmärtää, mikä on ratkaisu Suomen kiperään poliittiseen tilanteeseen. Hän ottaa asian ensin puheeksi sulhasensa kanssa, joka vain nauraa ja pitää ajatusta aivan hulluna. Lilianin ajatukset pyörivät seuraavan ympärillä:

Kansan suurin onnettouus ei ole se, mikä tulee ulkoapäin, vaan se, mikä jäytää sen sydäntä. Ei tule eheyttä eikä ymmärtämystä ennenkuin on yksi kieli. Ruotsalainen sivistystyö suoritetaan Ruotsissa, suomalainen on suoritettava Suomessa. Kaikki on uhrattava tämän päämäärän eteen. Yksityisen mielitekojen on väistyttävä. Yhteishyvän eteen on kaikki pantava alttiiksi. (Talvio 1951: 170)

Kun sulhanen ei reagoi Lilianin toivomalla tavalla, tämä työntyy isännänhuoneen ovelle kertomaan ajatuksensa kaikille juopuneille miehille:

- Minulle on selvinnyt mitä meidän pitää tehdä... Se on suuri uhri, mutta sitä arvokkaampi. Ensi hetkessä se voi tuntua pyhyyden solvaamiselta, mutta syvemmin katsoen se on meidän, vanhojen ruotsalaisten, arvoinen. Meidän pitää tehdä Suomi yhtenäiseksi - meidän pitää uhrata kielemme, mitään kalliimpaa emme voi antaa. Se on meille kunniakasta ja kaunista, se on kuolo taistelutantereella isänmaan edestä... (Talvio 1951: 170)

Lilianin mukaan ratkaisu poliittiseen uhkaan on siis se, että ruotsin kieli hävitetään Suomesta ja ruotsinkieliset vaihtavat kielekseen suomen. Vain sillä tavalla kansa voi toimia yhteisen tavoitteen hyväksi. Lilian myös korostaa "vanhojen ruotsalaisten" korkeaa arvoa, koska he pystyvät uhraamaan jotakin todella korkeaa ja tärkeää. 

Herrasmiehet luulevat, että Lilian on jotenkin sairastunut tai mennyt sekaisin, ja kutsuvat lääkärinkin. Novelli loppuu siihen, että Lilian tietää ratkaisunsa olevan oikean. Samalla hän tuntee vahvasti, kuinka kaikki vanha elämä hänen ympärillään muuttuu vieraaksi.

Nykyhetken ja menneen elämän välille laskeutui kuin muuri, ja kaikki, jotka ennen olivat häntä ymmärtäneet ja olleet hänelle rakkaat, kävivät vieraiksi. Suuri, tyhjä piiri tuli hänen ympärilleen, mutta samalla hän tunsi nuoren, väkevän voiman virtaavan lävitseen. (Talvio 1951: 171)

Nykyajan lukija ei voi olla naurahtamatta tätä novellia lukiessaan. Kaiken kaikkiaan tekstin tunteenomaisuus, dramaattisuus ja tarinan kantaminen yhden asian, kielikysymyksen varassa, hämmentää. Pohdinkin, miten tähän aikalaiset ovat suhtautuneet. Nykyajan lukijoiden silmissä teksti ei valitettavasti ole vakavasti otettavaa. Reilut sata vuotta sitten sille on sen ajan poliittisessa ilmapiirissä varmasti löytynyt lukijansa, olihan Suomalainen puolue tuolloin vielä voimissaan. Ainakin yhtä kiintoisaa on tarkastella tekstiä kielitieteilijän näkökulmasta. Se kertoo jotakin aikansa kieli-ideologioista ja asenteista. Ainakin kaksi näkökulmaa novellista selkeästi välittyy.

Ensimmäinen on se, joka tulee muutamasta aiemmasta tekstilainauksestakin esiin - Suomen kansallinen yhtenäisyys vaatii yksikielisyyttä. 1800-luvulla voimakkaasti levinnyt kansallisuusaate eli nationalismi ei tunnustanut monikielisyyttä, ei yhteiskunnan eikä yksilön tasolla. Novellin sanoman mukaan ulkoiset uhkat pystytään torjumaan, jos kansa on yhtenäinen eli suomenkielinen. Jää kuitenkin lukijalle epäselväksi, miten yhtenäinen suomenkielisyys käytännössä torjuisi Venäjän valtakunnan kiristyvät yhteiskunnalliset otteet. Lisäksi ruotsin kielen merkitystä yksilötasolla, esim. osana yksilön identiteettiä, ei pidetä tärkeänä muutoin kuin sinä uhrina, joka annetaan pois kun niin päätetään.

Toinen näkökulma on itse asiassa suoraa jatkoa edelliseen: jos kansan yhtenäisyyteen tarvitsee kansan yksikielisyyden, kaikki muut kielet edustavat vierasmaalaisuutta ja toiseutta. Ruotsin kieli nähdään novellissa osana ruotsalaista etnisyyttä, monin paikoin erityisesti yläluokkaisuutena. Tämän ylhäisen luokan edustajat eroavat jopa ulkonäöllisesti kansasta, joka on suomalaista. Seuraavassa kuvaus Lilianin lapsuudesta:

Silloin joutui herraslapsi, jonka kasvonpiirteissä vuosisatojen hienostus oli nähtävänä, karkeatekoisten rahvaanlasten pariin, ilakoi ja telmi heidän kanssaan ja oppi heidän kielensä. (Talvio 1951: 163)

Novellissa on useita kohtia, joissa annetaan ymmärtää, kuinka kartanon väki jo ulkonäöltään poikkesi kansasta ja edusti kuin eri ihmisrotua, vaikka rodusta tekstissä ei sentään puhuta. Huomioitavaa on myös, että novellissa ei kertaakaan käytetä sanaa "ruotsinkielinen" vaan aina "ruotsalainen", mikä sekin osaltaan korostaa nykylukijan silmissä  "suomalaisen" ja "ruotsalaisen" etnistä eroa. Seuraavassa ote Lilianin ja Erikin välisestä keskustelusta, ensimmäinen repliikki on Erikin:

- Mutta minkäs sille teet, kun meitä nyt on Suomessa kaksi kansallisuutta.

- Onkos meitä? Olemmeko me ruotsalaiset täällä mikään kansa? Eihän meillä ole kansallista tehtävää. Ruotsalainen kansallinen tehtävähän suoritetaan Ruotsissa.

- Olemmeko me sitten mielestäsi suomalaisia? Tuon sinulle peilin. Katso siihen ja sano, olemmeko me suomalaisia. (Talvio 1951: 168)

Lilianin ja Erikin kautta annetaan ääni keskustelulle etnisyydestä - Erik edustaa selvästi kantaa, jonka mukaan ruotsinkieliset muodostavat oman etnisen ryhmänsä, Lilian puolestaan on sitä mieltä, että ruotsinkielisten on assimiloiduttava eli sulauduttava kielellisesti suomenkieliseen kansaan. Kihlaparin keskustelu jatkuu seuraavasti (Lilianin repliikillä):

- Meidän täytyy kai olla, koska kansa ympärillämme on suomalainen. Meidän täytyy kai tulla siksi...

- ...mitä - mitä sinä puhut?

- Voinko minä puhua toisin?

- Mutta onhan meillä myöskin ruotsalaista rahvasta. Miten sen käy, jos me sivistyneet sen heitämme...

- Niin, mutta sehän on kaukana täältä meistä. Eikö meidän pidä valvoa sen kansan etuja, joka tekee meille työn. (Talvio 1951: 168)

Lilianin ja Erikin käsitysten ristiriitaisuus korostuu entisestään keskustelun jatkuessa. Erikin on vaikea hyväksyä ajatusta siitä, että ruotsinkielinen sivistyneistö voisi sulautua kielellisesti rahvaaseen. Hän muotoileekin vasta-argumentin suomalaistumisen tarvetta vastaan: maassahan on ruotsinkielistä rahvastakin, miksi siis sivistyneistön pitäisi vaihtaa kieli? Mutta tähän Lilian vastaa todeten, että ruotsinkielinen rahvas asuu kaukana ja että on tärkeää, että sivistyneistö kielellisesti sulautuu siihen kansaan, joka nimenomaan sen ympärillä asuu. Lilianin vastauksessa ja myöhemminkin keskustelussa korostuu lisäksi ero tai juopa rahvaan ja sivistyneistön välillä, ja tätä yhteiskunnallista eriarvoisuutta kumpikaan kihlaparista ei keskustelussa kyseenalaista. Novellin keskiössä on siis nimenomaan se sanoma, että ruotsinkielisen sivistyneistön Sisä-Suomessa olisi syytä vaihtaa kielensä suomeen.

Gripenbergin uhri

Sattumalta sain käsiini Oulun yliopiston historian professorin Tiina Kinnusen viime vuonna (2022) kirjoittaman artikkelin "Om jag finge tala på svenska" - Aleksandra Gripenberg ja eletty suomenmielisyys. Artikkelissaan Kinnunen käy läpi fennomaanin, toimittaja-poliitikon ja suomalaisen naisasialiikkeen keskeisen hahmon Aleksandra (Alexandra) Gripenbergin elämää ja sitä, miten Gripenberg henkilökohtaisessa kirjeenvaihdossaan kuvaa suhdettaan suomen kieleen ja ylipäänsä ideologiaan yksikielisestä Suomesta, jonka eteen hän uhrasi hyvin suuren osan elämäntyöstään. Kinnunen on yhdessä artikkelissa onnistunut kuvaamaan Gripenbergin elämänkaarta kiinnittäen huomiota sekä hänen kielenkäyttöstrategiaansa että tunteisiinsa ruotsin ja suomen kieliä kohtaan. Kinnusen tulokset ovat  jännittäviä, joten referoin seuraavassa oman tutkimukseni kannalta keskeisimpiä Kinnusen havaintoja. Kinnusen artikkeli on luettavissa verkossa, tarkka osoite kirjallisuuslistassani tämän blogipäivityksen lopussa.

Aleksandra Gripenberg (1857-1913) syntyi ruotsinkieliseen aatelisperheeseen. Nuoruudessaan hän innostui suomalaisuusmielisyydestä. Innostus lähti liikkeellä lähinnä hänen ihastuksestaan Zachris Topeliuksen ajatuksiin sekä hänen muutaman vanhemman sisaruksensa rohkaisusta ja esimerkistä. Gripenbergin kirjeenvaihto osoittaa, kuinka hän ihaili suomen kieltä, mutta se osoittaa myös sen, kuinka vaikea hänen oli saavuttaa uskottava kielitaito tällä kielellä - ainakin omien sanojensa mukaan hän sai huomautuksia huonosta kielitaidostaan. Suomen käyttäminen kognitiivisesti vaikeiden asioiden ja pienten yksityiskohtien pohdintaan tuntui hänestä myös hankalalta, mikä on ymmärrettävää, koska suomi ei ollut hänen äidinkielensä. 1900-luvun alkuvuosien monet kirje-esimerkit näyttävät, kuinka Gripenberg toisaalta tunsi turhautumista työssään suomalaisen puolueen kansanedustajana, koska ei uskaltanut käyttää puheenvuoroja eduskunnassa puutteellisen kielitaitonsa takia. Toisaalta hän taas tunsi suurta kaipausta saada ilmaista itseään äidinkielellään ruotsilla, jonka tunsi läheiseksi ja rakkaaksi kielekseen poliittisesta ideologiastaan huolimatta. "Om jag finge tala på svenska! Med afund hör jag på svekomanerna", hän toteaa eduskuntatyöstään ystävälleen.

Gripenberg puhuu eduskunnassa
kuva: Aleksandra Gripenberg – Wikipedia

Kinnunen havainnollistaa artikkelissaan, kuinka Gripenbergin vielä 1880-luvulla kukoistanut innostus kansalliseen herätykseen 1900-luvun alkupuolelle tultaessa vaihtuu pettymykseksi ja turhautumiseksi. Pettymykseen on  monta syytä. Ensinnäkin, poliittisella kentällä Gripenberg turhautuu, koska fennomaanisen sivistyneistön työ ei tarpeeksi kiinnosta kansaa, joka näyttää innostuvan kasvavassa määrin sosialismista, jota Gripenberg itse ei voi sietää. Siitä seurauksena Gripenberg luonnollisesti tuntee työnsä suomenkielisen kansan ja naisväen hyväksi turhaksi. Vuonna 1907 eduskuntavaaleissa hän toki on Suomalaisen puolueen ehdokkaana - kun naiset saivat äänioikeuden ja oikeuden asettua ehdokkaiksi - ja tulee valitukseni eduskuntaan. Mutta eduskuntatyö osoittautuu pettymykseksi, koska Gripenberg haluaa puolueensa periaatteen mukaan esiintyä vain suomen kielellä, vaikka hän tuntee olevansa kovin epävarma ja kömpelö suomea käyttäessään. Kielitaidon puutteen vuoksi Gripenberg ei siis tunne pystyvänsä tekemään työtään eduskunnassa niin hyvin ja monipuolisesti kuin haluaisi. Noihin aikoihin Gripenberg on noin viisikymppinen, ja siinä iässä ihmiset yleensä alkavat pohtia elämäänsä ja saavutuksiaan. Nuoruudestaan lähtien Gripenberg oli ollut kirjallisesti kunnianhimoinen ja kirjoitellutkin jonkin verran kaunokirjallisuutta salanimillä. Kirjailijan ura oli kuitenkin saanut väistyä suomalaisuus- ja naisaisan tieltä. Nyt, kypsemmällä iällä Gripenberg tuntee kirvelevää pettymystä valinnoistaan ja toteaa maksaneensa liian korkean hinnan uhrautumisestaan suomen kielen eteen. Jouluaattona 1913 hän kuolee keuhkokuumeeseen.

Provosoivasti voisi todeta, että Aleksandra Gripenbergin tarina on kuin jatkoa Talvion novellin nuoren Lilianin elämäntarinaan. Aleksandra uhrasi itselleen rakkaan ruotsin kielen suomenkielisyyden edistämisen takia ja uskoi vakaasti tähän ideologiaan. Nykytutkimuksen valossa tiedämme, kuinka tärkeää ihmiselle oma äidinkieli on, se on osa identiteettiä, omakuvaa ja toimintakykyä. Jos sen käyttö kielletään, ihminen ei tunne itseään aivan eheäksi ja hyväksytyksi. Varsinkin kielellisille vähemmistöille on tärkeää saada ilmaista itseään vapaasti omalla kielellään ja tuntea olevansa hyväksytty sellaisena kuin on. Nykyään isänmaallisuus ei määrity äidinkielen kautta, ja ymmärrämme, että 1800-luvun yksikielisen nationalismin malli on nykyajan näkökulmasta kovin mekaaninen ja kapea näkökulma käsitteeseen "kansakunta". Ymmärryksemme kaksi- ja monikielisyydestäkin on laajentunut ja näemme monikielisyyden lähinnä rikkautena ja sekä yksilön että yhteiskunnan resurssina, voimavarana. Nykyajan eduskunnassa Gripenberg saisi vapaammin valita, kumpaa kieltä missäkin tilanteessa käyttää, eikä Lilianin tarvitsisi tehdä mitään lopullista valintaa ruotsin ja suomen välillä, vaan hänelle olisi vain lähinnä hyötyä ja iloa kaksikielisyydestään, se laajentaisi hänen elämänpiiriään.

On kuitenkin myönnettävä, että Talvion novellissaan maalaamat mustavalkoiset kuvat ovat säilyneet jossakin kollektiivisessa muistissamme, vaikkakin haalentuneina. Välistä ne sieltä pulpahtavat pintaan ja tuntuvat vaikuttavan joidenkin ihmisten arkikäsityksiin. Koska tällaiset vanhat ja jo alkuaankin kärjistetyt asetelmat voivat edelleen vaikuttaa vahingollisesti, meidän olisi syytä olla tietoisia tästä historian tuomasta turhasta kuormasta, jota jossakin muodossa yhä kannamme.

Kirjallisuus: 

Isomaa, Saija 2012. Kirjallisuus ja moraaliset emootiot. Tendenssikirjallisuuden 1800-lukulainen lajitausta. Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti AVAIN 3/2012. Kirjallisuus ja moraaliset emootiot | AVAIN - Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti (journal.fi)

Kinnunen, Tiina 2022. "Om jag finge tala på svenska" - Aleksandra Gripenberg ja eletty suomenmielisyys. HUMANISTEN MED MÅNGA ROLLER : en festskrift till Paula Rossi på hennes 60-årsdag (oulu.fi) 

Talvio, Maila 1951. Uhri. Teoksessa Kootut teokset IV. Porvoo, Helsinki: WSOY. 161-171.

Tuulio, Tyyni 1963. Maila Talvion vuosikymmenet 1. Porvoo, Helsinki: WSOY.

Tuulio, Tyyni 1965. Maila Talvion vuosikymmenet 2. Porvoo, Helsinki: WSOY.