Lähtökohtia: nationalismi, monikielisyys, periferia

Nationalismi on jäsentänyt käsitystämme yhteiskunnista, valtioista ja yksittäisten ihmisten identiteeteistä. Nationalismin nousu 1800-luvulla on muovannut ymmärryksemme identiteetistä ja kielestä käsittämään kansallisuusidentiteetin ja kielellisen identiteetin suurinpiirtein samoiksi - yksi kansa puhuu yhtä ja samaa kieltä. Tämä yksinkertaistava ajatusmalli on kaventanut kykyämme nähdä yhteiskuntamme ja historiamme niin moninaisena kuin se todellisuudessa on ollut ja edelleenkin on. 

Nyky-yhteiskuntamme monikielisyydestä keskustellaan ja sitä on tutkittu esim. englannin kielen vaikutuksen ja maahanmuuttajaryhmien kielellisen käyttäytymisen kautta. Mutta harvoin tajutaan, kuinka monikielinen todellisuus on ollut Suomessa jo aiemminkin. 

Ruotsi, toinen kansalliskielistämme, hahmotetaan usein eräänlaiseksi vähemmistökieleksi, jota puhutaan Etelä-Suomen ja Pohjanmaan rannikkoalueilla. Harvemmin kuitenkin muistetaan ja syvemmin ymmärretään, että vielä reilut sata vuotta sitten ruotsinkielisiä ihmisiä asui ympäri Suomea, niin kaupungeissa kuin maaseudullakin (useimmissa kartanoissa ja pappiloissa). Suuri osa kansallisuusaatettamme kehittävistä henkilöistä oli ruotsinkielisiä.  Moni meistä kantaa suomalaistettua sukunimeä, yllättävän monelta suomenkieliseltä löytyy sukupuusta ruotsinkielisiä esi-isiä ja -äitejä. 

Joitakin perinteisesti suomenkielisiä paikkakuntia nimitetään ruotsinkielisyyden näkökulmasta kielisaarekkeiksi (ruots. språkö), koska niissä vielä tänäkin päivänä on hippusen verran jäljellä ruotsinkielisyyttä. Tällaisia ovat mm. Tampere ja Oulu. On myös kielisaarekkeita, jotka ovat kehittyneet sellaisiksi vasta viime aikoina, jopa kerran käytännössä melkeinpä kadonneen ruotsinkielisyyden jälkeen. Lahti ruotsinkielisine päiväkotineen ja peruskouluineen on esimerkki tällaisesta, tuoreemmasta kielisaarekkeesta.

Monet meistä ovat kuulleet poliittisista käsitteistä fennomania ja svekomania. Näillä viitataan 1800-luvulla alkaneeseen ja 1900-luvulla jatkuneeseen ja myöhemmin maamme itsenäistymisen ja sen jälkeisten yhteiskunnallisesti rauhattomien aikojen varjoon jääneeseen kielikiistaan. Poliittista kielikiistaa kävivät vain aktiivisin, kiivain ja näkyvin osa ihmisistä - uskallan väittää, että hyvin suuri osa kielikiista-ajan ihmisistä suhtautui kysymykseen pragmaattisesti. Tällainen suhtautuminen ei luo jännitteitä eikä sen takia saa huomiota historiankirjoituksessa. Kieliriidan keskeiset tapahtumat ja henkilöt keskittyvät Helsingin seudulle.

Monet, erityisesti Sisä-Suomessa asuneet ruotsinkieliset - usein säätyläis-, virkamies- tai kauppiastaustaiset - henkilöt ja perheet ovat ehkä olleet tällaisia kielitilanteeseen erittäin käytännöllisesti suhtautuvia, jotka tämän takia ovat jääneet Helsingin varjoon. 1900-luvun alkuvuosikymmeninä ruotsinkielisyys muuttui hiljalleen näkymättömämmäksi monilla Sisä-Suomen paikkakunnilla. Joskus ruotsin kielen katoamiseen paikkakunnalta vaikutti se, että ruotsinkieliset ihmiset yksinkertaisesti vaihtoivat kielensä suomeksi, mutta tämä ei ole selitys läheskään aina. Kyllä ruotsin kielen käyttöä jatkettiin, käyttö vain muuttui yksityisemmäksi.

Vaikka minua kiinnostaa, minkälaiset mekanismit aiheuttivat ruotsin kielen vähittäisen katoamisen niin monelta paikkakunnalta, en aio keskittyä vain tähän kysymykseen, vaan haluan tarkastella ja kuvailla sellaisia sisäsuomalaisia ruotsinkielisiä henkilöitä, joista ei yleensä löydy kovinkaan paljon mainintoja esim. paikallishistoriaa kuvailevissa teoksissa. Minua kiinnostavat siis erityisesti naiset, joilla on ruotsinkielinen tausta ja jotka tätä kieltä käyttivät siitä huolimatta, että asuivat suomenkielisellä seudulla. Tarkasteluni ja kuvaukseni näistä henkilöistä rakentuu lähinnä erilaisen arkisto- ja museomateriaalin (esim. kirjeet) ja muiden historiallisten faktojen varaan. Olen lähinnä kiinnostunut näiden naisten (paikallis)identiteetistä, heidän kielellisestä todellisuudestaan ja suhteestaan läheisiinsä ja ystäviinsä.

Seuraavissa blogipäivityksissäni tulen esittelemään Joensuun pormestarinnan Fanny Nysténin (1852-1943) elämää ja ajatuksia. Myöhemmin tarkoituksenani on kertoa myös mm. joensuulaisesta apteekkarinrouva Lydia Olsonista (1862-1917) sekä lahtelaisesta lastentarhanopettaja Elisabeth Winteristä (1872-1963).

Ylläoleva kuva esittää tyypillistä tilannetta työskentelystäni arkistossa. Olen istunut tuntikausia lähinnä Kansallisarkiston Joensuun toimipisteessä eri perhearkistojen ääressä ja syventynyt lähinnä kirjemateriaaliin. Kaikesta materiaalista on ajanpuutteenkin takia mahdoton antaa vedenpitävää, kokonaisvaltaista kuvaa. Mutta koska materiaali useimmiten on todella jännittävää ja yksityiskohtaista, pyrin tämän blogin kautta antamaan edes pieniä välähdyksenomaisia kuvauksia ja tulkintoja tästä vähemmän valokeilassa olleesta historiasta.

Blogini nimi Få nu se... - Saas nähdä... tulee tutkimieni naisten kirjemateriaalissa tyypillisesti esiintyvästä tulevaisuuteen viittaavasta puhekielimäisestä fraasista "Få nu se", jolla ilmaistaan hiukan epävarmaa tai epäilevää asennetta johonkin tulevaisuudessa tapahtuvaan asiaan.